Kumma kyllä tässä talossa ja naapurustossa oli paljon enemmän meteliä välierän kuin finaalin jälkeen. Jo turnauksen alusta asti naapurit huusivat jokaisen Suomen maalin jälkeen niin ettei otteluita olisi tarvinnut vaivautua katsomaan itse tilanteen tietääkseen. Välierän jälkeen huutoa jatkui pitkään, en tiedä olivatko parvekkeella vai pihalla. Ja vielä seuraavana aamuna heräsin kun juttelivat kovaäänisesti. Mutta viime yönä oli hiljaista.
Sitähän aina harmittelen miten teininä kaikkeen pystyy suhtautumaan niin paljon enemmän tunteella. Mutta tajusinpa senkin viime yönä että jos Suomi olisi voittanut olympiafinaalin 2006, olisin todellakin itkenyt onnesta. Vaihtaisin aika monta maailmanmestaruutta siihen olympiakultaan. Sillä olisi jopa ollut minulle helvetisti väliä.
Sydämeni ei vain ole mukana tässä juhlinnassa, vaikka toki iloinen olenkin, erityisesti äitini puolesta. Niin, turha sitä finaalin jälkeistä maanantaita on vaatia vapaapäiväksi. Tosifani pitää lomansa kisojen aikana ja varaa juhlimisaikaa niiden jälkeenkin, kuten äitini aina tekee.
Surulliseksi vetää sekin että sukupolvenvaihdos on nyt viimeistään tosiasia. Sakun, Teemun ym. aika on ohi. Ja siitä minulla ei ole hajuakaan minne kaikki se aika... ja nuoruus... oikein meni. Vaikken Teemu-fani olekaan, niin... Teemusta ei tule koskaan maailmanmestaria. Sakusta ei tule koskaan olympiavoittajaa. Suomen kapteeninakin oli taas joku ihan väärä Koivu... Ja Teppo... voi Teppo. No Kurri sentään sai kultamitalin tällä kertaa.
Minulla on nauhalla 1995 kultajuhlat, ja 2006 aamuyön pronssijuhlat. Mutta näitä juhlia en nauhoittanut. Juhlat tuntuivat aika lailla uusinnalta, mitään uusia biisejäkään ei vedetty.
Minne 16 vuotta katosi?
Ruotsin maalivahti on mielestäni Koivun veljesten näköinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti