Kissaani Tapsaa muistellen

Tänään olisi ollut esikoiskissani Tapsan syntymäpäivä. Tämän postauksen teemana oli tarkoitus olla muistoja Tapsasta, mutta tästä taisikin tulla postaus kissan palloleikeistä.

 

Toisin kuin Olle joka oli sylikissa, Tapsa tuli päälleni makaamaan hyvin harvoin. Yksi niistä harvinaisista kerroista oli silloin kun Tapsalla oli kauluri korvapattileikkauksensa takia, ja se oli ihan raukkana siitä.

 

Tasan kerran elämänsä aikana Tapsa hyppäsi syliini: kun sillä oli kiima ja kuvasin siitä videota. Se hyppäsi syliini ja laittoi kameran pois päältä. Aivan kuin sanoen että "älä kuvaa kärsimystäni"!

 

 

Varsinkin edellisessä asunnossa asuessa Tapsalla oli ikävä iltarutiini. Aina kun ruvettiin nukkumaan se otti suosikkipallonsa ja alkoi huutaa "heittäkää minulle palloa". Nuoruudessaan Tapsa kulutti noita karvapalloja jatkuvasti rikki. Ostin niitä sitten "muutaman" varastoon, ja ne ovat vieläkin jäljellä käyttämättöminä. 

 

 

Pomppivien pallojen kanssa minulla oli Tapsan kanssa oma leikki. Otin pallon käteeni ja Tapsa maukui että "heitä jo". Heitin pallon ja Tapsa yritti ottaa sen kiinni. Tätä leikkiä Tapsa halusi leikkiä vielä vanhanakin. Sanonpa vaan että Tapsasta olisi tullut hyvä maalivahti.

 

 

Näitä kuvia on niin paljon...

 

 

Mietin jo etten pelaisikaan tänään mitään kissapeliä, kun oli vaan ne samat vanhat. Ja varsinkin kun sain kirjastosta lainaan Resident Evil Requiemin, mutta sainkin sen pelattua läpi jo tiistaina.

 

Ostin Copycat-pelin koska se oli tarjouksessa PS Storessa, joten sillä mennään tänään.

 

Maailman eläinten päivä: Aurinkokissa

Minulla oli aiemmin tapana julkaista kuvia kissoistani Maailman eläinten päivän kunniaksi. 

 

Edesmennyt kissani Tapsa (syys)auringossa.

 

 

 

 

I miss my Tapsa. 💔

 

 

Kun näin tarjouslehdessä otsikon "Lokakuu on lemmikkien kuukausi" tuli itku.

 

Vuosi ilman Tapsaa

"Missä on Tapsa kun sitä kaipaa?" 

 

Kuten lakanoita vaihdettaessa. 

 

Näin äskettäin unen kissoista. Kalilla oli turvonnut massu, niin kuin ennen kuolemaansa. Mutta sitten Tapsa tuli paikalle, vaatien huomiota ja puski minua. 

 

 

Kun Tapsa lopetti syömisen luultiin että se johtuu sen kroonisesta nuhasta. Ei vain pystynyt hyväksymään sitä että kissa kuolisi tukkoisen nenän takia, se olisi ollut liian epäreilua. Mutta sitten paljastui että Tapsalla oli kasvain keuhkojen lähellä. Joten jälkikäteen oli selvää että sen vuoksi Tapsalla oli jo niin huono olo ettei se halunnut enää syödä.

 

 

Oudointa on että Tapsa alkoi vielä syödä eläinsairaalan jälkeen. Ei sillä ollut mitään syytä tehdä niin. Tietysti tuntuu pahalta että Tapsa joutui sen tehohoidon kokemaan, mutta ilman sitä meille ihmisille olisi jäänyt liikaa jossiteltavaa. Mitä tulee kissojen loppuaikoihin niin epätietoisuus on pahinta.

 

 

Ja turha hammaslääkärireissu kuukautta ennen Tapsan kuolemaa harmittaa vieläkin. Ei se edes poistanut Tapsan syömisongelmaa (video, kuvattu vain muutama päivä ennen Tapsan kuolemaa). Mutta eipä arvattu että kuolema on lähellä.

 

 

Tapsa oli esikoiseni, ja siksi minulle niin rakas.

 

Haluan taas tämän päivän "kunniaksi" pelata jotain kissapeliä. Tai laittaa jonkun muun pelaamaan puolestani. Valinta on varmaankin Little Kitty, Big City. En tiedä onko olemassa mitään (konsoli)peliä jossa pelataan mustavalkoisena kissana.

 

 

 

Kissaani Tapsaa muistellen

Tänään olisi ollut viime elokuussa kuolleen Tapsan syntymäpäivä. Kaikki tämän postauksen kuvat ovat elokuulta 2007 jolloin sain Tapsan.

 

Ensimmäinen kosketukseni Tapsaan oli kun kuulin sen naukuvan asuntoni ulko-oven takana, jo ennen kuin kaverini ehti soittaa ovikelloa. Tapsa oli aina kova kantokopassa huutaja.

 

 

Kaverini tiesi, että haluan kissan, ja hänen kaverillaan oli pari vapaata kissanpentua. Minun piti vain päättää että haluanko tytön vai pojan. Halusin tytön, ja niin Tabitha eli Tapsa tuli minulle. Tabitha-nimen otin kirjasta Kissaperheen elämää. Mutta ajan myötä Tabithasta vain tuli Tapsa, ja sitä jaksoivat eläinlääkärit ihmetellä. Tyttö nimeltä Tapsa!

 

 

 

Miten lie kävi Tapsan veljelle? Tiedän vain sen että Tapsan lapsuudenkodissa oli koira. Ja ilmeisesti raapimapuuta ei ollut, koska Tapsa ei osannut sellaista käyttää. Tapsaa ei myöskään oltu sosiaalistettu, joten se pelkäsi tuntemattomia ihmisiä eikä tykännyt muista kissoista.

 

 

Tapsa viihtyi kodin ainoana kissana. Olisi pitänyt tajuta olla koskaan hankkimatta lisää kissoja. 

 

Kissaani Ollea muistellen

Tänään olisi ollut edesmenneen kissani Ollen syntymäpäivä. Tajusin sen vasta kun herättyäni tarkistin kalenterista että moneskos päivä se tänään onkaan. Olle kuoli viime elokuussa 16-vuotiaana. 

 

 

Ollen äiti Kali seurasi tytärtään lokakuussa. Ja myös kaverini omistama Ollen isä, norjalainen metsäkissa, kuoli marraskuussa. Joku voisi siis väittää että perhe on nyt taas yhdessä. 💔

Juhlan kunniaksi pentukuvia Ollesta, aikajärjestyksessä.

 

Olle siskonsa kanssa. En todellakaan tiedä kumpi näistä on Olle.

Sain Ollen huhtikuussa 2008, ja tämän postauksen loput kuvat ovatkin siltä kuukaudelta.

 

Ollen saapuminen taloon oli suuri järkytys ensimmäiselle kissalleni Tapsalle. Olle hakeutui vastentahtoisen Tapsan lähelle alusta asti.

 

Ikävä

Viime viikot ovat olleet hirveitä. Ollen kuolema, stressi Tapsan syömisestä ja voinnista, epäonnistumiseni kissojenhoitajana. Sitten Tapsakin kuoli. Liikaa minulle kestettäväksi.  Luulin että Tapsan kuolema olisi helpompaa kestää koska Olle "avasi pelin" ja koska Tapsan kuolemaan sai valmistautua etukäteen viikkojen ajan, mutta ei. En vain kestä ajatusta siitä, ettei Ollea ja Tapsaa enää ole.

 

 

Kun 17 vuoden ajan koko elämä ja rutiinit ovat rakentuneet kissojen hoitamisen ympärille 24/7, niin koko elämältä putoaa pohja. Kun ei enää tarvitse huolehtia Ollesta ja Tapsasta niin elämä muuttuu ihan erilaiseksi. Tyhjäksi. Sisällöttömäksi. Kuinka ison osan elämästäni olen käyttänyt esimerkiksi kissojen ruokkimiseen?

 

Vietinkö tarpeeksi aikaa Tapsan ja Ollen kanssa? Silittelinkö niitä tarpeeksi? Osasinko arvostaa jokaista päivää, jokaista hetkeä? En. Mutta ei mikään maailman aika olisi tietenkään ollut tarpeeksi.

 

Välillä iskee paniikki ja haluaisin palata ajassa taaksepäin ja tehdä erilaisia valintoja. Vaikka tiedän että ne valinnat olisivat olleet vääriä. Silti kissan lopettaminen tuntuu hirveältä. Kuin viimeiseltä petokselta kissaa kohtaan. Vaikka sen tarkoitus onkin säästää sitä kärsimykseltä.

Pari yötä ennen Tapsan kuolemaa näin ensimmäisen kerran unta Ollesta. Se tuli sänkyyn lohduttamaan minua. Unessa tiesin ettei se ollut Olle vaan sen henki, mutta se tuntui niin aidolta. Pari yötä sitten unessa Olle tuli sängyn viereiselle matolle. Silittelin sitä onnessani vaikka tiesin taas ettei se ollut aito Olle. Mutta viime yön unen olivat painajaisia. Ensin Olle tuli heikossa kunnossaan eläinlääkäristä kotiin, vaikka se olisi pitänyt lopettaa. Sitten Tapsa oli ulkona ja kettu kyttäsi sitä. Yritin päästä Tapsan luokse ennen kettua, mutta vaikka juoksin kuinka, niin en koskaan päässyt perille.

 

 

Avaan yhä suihkun jälkeen kylpyhuoneen oven, koska tiedän että Ollen henki haluaa juoda vettä kylppärin lattialta.

 

Enää ei kukaan kärky päivälliseni tähteitä. Siitäkin tiesi Tapsan voivan huonosti kun se ei enää tehnyt niin.

 

Nyt voin vaihtaa lakanat rauhassa, eikä tarvitse tapella Tapsan kanssa lakanoiden herruudesta.

 

Kun tajusin että voin nyt laittaa oksennusastiani yöpöydälle koska Tapsa ei enää voi jäädä sen vuoksi jumiin yöpöydän taakse. Enää Tapsa ei kulje yöllä yöpöydän ja ikkunalaudan kautta Muuramen päälle nukkumaan. Makkarin oven voi läväyttää auki tarkistamatta onko Tapsa sen takana. Ei ole enää kissoja tunkemassa itseään vaatekaappeihin.

Tapsa ei enää odota iltaisin päästäkseen puolisoni kanssa suihkuun ja hampaiden pesuun. Eikä enää koskaan makaa hänen tyynyllään kehräämässä.

Koti tuntuu hiljaiselta ja tyhjältä. Enää ei tarvitse laskea kolmeen. On vain yksi kissa jäljellä. Vanhin kissani, 19-vuotias Kali. Seurallisin kissa jäi yksin. Kali ei ole koskaan ollut ainut kissa. Kali on selkeästi ihmetellyt ja katsellut että missä ne muut kissat oikein on. Minne lie katosivat?

Kali ei paljoa tarvitse. Latz soup-märkäruokaa ja Bilanxin energy snaxeja, eikä juuri muuta. Pääsee niin paljon halvemmalla kuin aikaisemmin.

Yhdelle kissalle on kolme vessaa, neljä raapimapuuta, kolme kuivaruokakippoa, neljä vesikippoa ja juoma-automaatti.

 

 

Tajusin pian Ollen kuoleman jälkeen että haluaisin lohdukseni valkoisen kissapehmolelun jonka kanssa nukkua.

 

Ps. Olle kuoli Linnean nimipäivänä, joka on hahmo esikoisromaanissani. Sunnuntai-iltana huomasin että tiistaina on Jessen nimipäivä, joka on myös hahmo kyseisessä tarinassa. Ajattelin että jos Tapsa kuolee tiistaina niin alan kirkua. Tapsa kuoli tiistaina. Nyt pelottaa että Kali kuolee myös jonkin hahmon nimipäivänä. Seuraava on ensi kuussa.

Kissani Tapsa on kuollut

Kymmenen päivää 16-vuotiaan kissani Ollen kuoleman jälkeen oli 17-vuotiaan esikoiseni Tapsan aika seurata perässä.

 

 

Kolme viikkoa sitten Tapsa lopetti syömisen ja joutui eläinsairaalassa tehohoitoon. Se kissa joka palasi kotiin sairaalahoidosta oli vain varjo vanhasta Tapsasta. Tiedettiin että Tapsa on jatkoajalla, ja päivä kerrallaan mentiin. Luultiin että tärkeintä on että Tapsa syö, mutta kävi ilmi että sillä on muitakin ongelmia. Röntgenissähän näkyi massa keuhkojen luona. Ja nyt jälkikäteen ajateltuna alkaa olla aika selvää että Tapsa ei lopettanutkaan syömistä tukkoisen nenän takia. Vaan siksi että sillä alkoi olla niin huono olo sen vuoksi mitä sen sisuksissa tapahtui.

 

 

Puolison työmatkan ajan minulla oli vain yksi tavoite: pitää Tapsa jotenkin hengissä ja syövänä. Se onnistui, mutta mihin hintaan? Viikon loppua kohti Tapsalla alkoi olla kipukäyttäytymistä: piiloihiin hakeutumista ja kipuasentoja. Selkeästi ei ollut onnellinen ja rento kissa, vaan kipeä ja kärsivä kissa.

 

 

Jo heti Tapsan tullessa kotiin sairaalasta huomattiin ja ihmeteltiin sen nopeaa hengittämistä, mutta aluksi ajateltiin että se johtuisi henkisistä syistä, kaikesta siitä hirveästä mitä se joutui sairaalassa kokemaan. Mutta ei se nopea hengitys mennyt enää missään vaiheessa pois. 

 

 

Kun kissa yrittää epätoivoisesti etsiä paikkaa ja asentoa jossa olisi hyvä olla, eikä sellaista vain löydy. Puoliso alkoi epäillä että Tapsalla ei kulje henki kunnolla. Viimeisenä yönä puoliso säikähti että Tapsa tukehtuu.

 

En tule koskaan pääsemään yli siitä miten houkuttelin Tapsan kuolemaansa. Se oli sängyn alla piilossa, ja päätin kokeilla vanhaa kikkaa vaikka ajattelinkin ettei se onnistuisi, koska Tapsa ei ollut edes suostunut haistelemaan aamupalaansa. Heiluttelin herkkupurkkia ja Tapsa kuuli kutsun. Otin sen kiinni ja laitettiin se koppaan viimeiselle matkalleen.

 

 

Tapsa huusi aina kun se laitettiin kantokoppaan. Vitsailtiin aina että että se huutaa kuin teuraaksi vietävä. Ja aina tiesi sen että joskus se viedään oikeasti teuraaksi. Nytkin Tapsa vielä huusi, mutta heikosti ja väsyneesti. Se ei viimeisinä aikoinaan varmaankaan saanut enää nukuttua huonon olonsa takia.

 

 

Kun 17 vuoden jälkeen menettää kaksi kolmesta kissasta 10 päivän sisällä niin hirveää on. Mutta tiedän olevani onnekas koska kaikki kissani ovat eläneet näin vanhoiksi. 

RIP Tabitha "Tapsa" 17.4.2007-13.8.2024

 

 

Kuuluisaa meemikuvaa mukaellen:

"Olinko hyvä kissa?"

"Olit paras kissa."

Tyyntä myrskyn keskellä

Tänään torstaina seurattiin vierestä Ollen pitkää ja vaikeaa synnytystä. Olle oli koko viikon yrittänyt paskoa, ja oltiin annettu sille laksatiivia ja jopa laktoosia sisältävää Ipakitinea, joka on aiemmin aiheuttanut sille ripulin. Ja tietysti niitä viljoja sisältäviä ruokia. Tänään annettiin myös viimeisenä keinona parafiiniöljyä. Viimein alkoi näkyä valoa tunnelin päässä paskaa reiän päässä, ja sen innoittamana annettiin sille taas peräruiske. Ensimmäistä kertaa Ollea ei kiinnostanut ruokakaan eli sen olo oli selvästi tukala. Lopulta Olle sai pihalle pari kunnon pökälettä. Se vaan on huvittavaa että Ollella on ollut krooninen ripuli vuosia ja nyt onkin näin paha ummetus. Noh nyt on Ollen päivystyskäynti... ei peruttu mutta ainakin lykätty.

 

Ja illalla Olle oli taas normaalisti maukumassa ruokaa. Olle on viime aikoina alkanut maukua jatkuvalla syötöllä kun odottaa saavansa ruokaa. Mau mau mau. Ja teitpä sitten mitä tahansa keittiössä niin Olle luulee että teet sille ruokaa.

 

Ja eipä ihmekään. Tuli tajuttua että vaikka Ollen ripuli palaisi niin on pakko antaa sille jatkossakin viljoja sisältäviä ruokia. Viljattomalla ruokavaliolla se kuolee nälkään. On vaan niin nirso kissa.

 

Ja mitä Tapsaan tulee niin se on voinut olosuhteisiin nähden hyvin. Syö ja muuta. Syömättömyydenkin aikana se vaikutti petollisen hyvävointiselta. Kun vertaa vaikkapa Kaliin joka joulukuussa syömättömyytensä aikana vain kyhjötti jossain kipeän näköisenä. Tuli ihmeteltyä elääkö Tapsa pyhällä hengellä. Kun ei se vaan tajua että syömättömyys tappaa. Ihmettelen miten Tapsan sydän on kestänyt kaiken tämän karmeuden.

 

Kun katsoin Tapsaa päivänä jona se oli tarkoitus lopettaa... niisk. 

 

 

Tässä nyt kauhulla odotetaan milloin Tapsa lopettaa taas syömisen. Olen ihan varma että se tapahtuu viimeistään silloin kun sen antibioottikuuri loppuu. Tai kun puolisoni lähtee työmatkalle. Tai kun sen nuha palaa. Ja se nuha palaa 100% varmuudella.

 

 

Tapsa sai peräti viiden päivän antibioottikuurin. Maailmalla suositellaan kissan krooniseen nuhaan vähintään 3-4 kuukauden kuuria. Elikkäs ei täällä Suomessa ja Kuopiossa ole kissalla mitään mahdollisuutta selvitä hengissä. 

 

 

Tuntuu niin epäreilulta ja turhalta että kissa kuolee tukkoisen nenän takia.

 

Mitä tässä voisi enää tehdä? Kortisonia haluaisin kokeilla, on mahdollista että se voisi auttaa, mutta tuskin eläinlääkäri sitä antaisi. Höyryhengitys olisi hyvästä, mutta miten saat kissan pysymään sellaisen laitteen äärellä? Toki Tapsa on joskus mukana kuumassa suihkussa, mutta ei se taida riittää. NACia en ole vielä koettanut, vaikka se onkin limaa poistava aine. Antihistamiineistakin voisi olla apua. Monestakin aineesta voisi olla apua kissan nenään tungettuna, mutta miten ne sinne saa? En hitto haluaisi että kissa kuolee turhaan kun apua olisi varmasti olemassa.

 

Tapsan ollessa tehohoidossa aloin koota siitä muistoalbumia. Nyt elän vielä pienen hetken toivossa että se onkin Tapsa joka joutuu kokoamaan muistoalbumin minusta.

How I Treat the Chronic Feline Snuffler (miten kissan kroonista nuhaa pitäisi tutkia ja hoitaa)