Kaksi vuotta ilman Ollea.
Olle kärsi vuosien ajan kroonisesta ripulista. Silti ei koskaan tullut mieleen että sillä voisi olla kasvain suolistossa. Sen sijaan kun Ollen äiti Kali lakkasi syömästä ummetuksen vuoksi heti pelättiin kasvainta. Ei epäilty kasvainta edes silloin kun Ollen viimeisellä elinviikolla sen ripuli muuttui pahaksi ummetukseksi, tai pikemminkin suolitukokseksi.
Erityisen katkera olen siitä kun Olle kävi taas eläinlääkärissä ripulinsa vuoksi muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa. Käskettiin vain antaa psylliumia, eikä ehdotettu vatsan ultrausta. Kuten olen kertonut täälläkin, ainakin jossain päin maailmaa vanhojen kissojen terveystarkastuksiin kuuluu automaattisesti vatsan ultraus. Nykyään ymmärrän sen hyvin koska jokaisella kolmella kissallani vatsan ultra olisi paljastanut asioita.
Kun Olle siirtyi viimeisenä kesänään elämään keittiön matolle. Pidin sitä vain kuumuudesta kärsivänä ja laiskana, silloinkin kun se ei halunnut siirtyä pois imurin tieltä. En tajunnut että se johtui heikkoudesta.
Kun huomasin että Olle oli laihtunut. Kyselin täälläkin että voiko kissa kuolla nirsouteen. Ei Ollen ruokahalussa ollut vikaa edes sen viimeisenä aamuna, se ei vain tykännyt viljattomista ruuista joita sille annettiin kroonisen ripulin vuoksi, ja se söi niitä koko ajan vähemmän. Hankin sille sen viimeisenä viikkona paljon herkkuja kokeiltavaksi. Se kasa jäi käyttämättömänä keittiön pöydälle.
Kun Ollella oli viimeisellä viikollaan paha ummetus. Luulin vain että Ollen ripuli on viimein muuttunut munuaisten vajaatoiminnan aiheuttamaksi ummetukseksi, joka sillä olisi jo pitkään "kuulunut" olla.
Kun tulin perjantaina kotiin ja Ollella oli naama ruuassa. Ajattelin ja sanoin ääneenkin että jos kissa ei puhdista naamaansa syömisen jälkeen niin ei se voi kauaa elää. Mutta silti en ollenkaan ajatellut että Olle kuolisi tai että sillä olisi mitään hätää. Ehei, senkin illan keskityin vain Tapsaan, joka oli sillä viikolla ollut eläinsairaalassa hoidossa syömättömyyden vuoksi. Kunnes yöllä huomasin että Ollen jalat eivät enää kantaneet.
Vasta viimeisinä päivinään Olle sai viljattomien ruokien sijaan herkkuruokaansa Latzia. Kuolinpäivän aamuna annoin sille puolikkaan Latzin (vain puolikas siksi ettei ahmisi ja oksentaisi), ja lupasin että se saa toisen puolikkaan kun palaa kotiin eläinlääkäristä. Valehtelin siis sille päin naamaa.
Kaikkien näiden katumuksen aiheiden lopputulemana en ajattele että Olle olisi elänyt sen pidempään. Ei, päinvastoin. Olisi tiedetty, ja Olle olisi lopetettu aikaisemmin.
Jokin aika sitten näin unen jossa oltiin talvella metsässä Ollen kanssa kävelyllä. Välillä oli vaikeaa nähdä valkoista Ollea lumen keskeltä. Unen lopussa Olle muuttui pikkulinnuksi, ja lensi kädelleni.
Ja sitten laitoin Temusta tilatun Olle-sormuksen nojaamaan tietokonenäytön jalkaa vasten, että Olle voi tuijottaa minua tuomitsevasti aina kun olen koneella. Koska silloin kun se oli elossa se tuli usein istumaan näytön eteen ja vaati huomiota naukuen. Ja sitten näin unen jossa se teki juuri niin... En ole onneksi vieläkään unohtanut Ollen omalaatuista naukua.
Pahinta on kenties se että jo vuonna 1998 marsuni Nöpö kuoli suolitukokseen/suolistosyöpään. Silläkin oli elämänsä viimeiset puoli vuotta ripuli, ja sitten lopussa ummetus/suolitukos. Eli en oppinut siitä mitään.
Ps. Lauantaina ihan säikähdin kun luulin tiskipöydällä ollutta piimätölkkiä istuvaksi Kaliksi (Ollen äiti)...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti