Olle: Tavat joilla petin sinut

Kaksi vuotta ilman Ollea.

 

 

Olle kärsi vuosien ajan kroonisesta ripulista. Silti ei koskaan tullut mieleen että sillä voisi olla kasvain suolistossa. Sen sijaan kun Ollen äiti Kali lakkasi syömästä ummetuksen vuoksi heti pelättiin kasvainta. Ei epäilty kasvainta edes silloin kun Ollen viimeisellä elinviikolla sen ripuli muuttui pahaksi ummetukseksi, tai pikemminkin suolitukokseksi.

 

Erityisen katkera olen siitä kun Olle kävi taas eläinlääkärissä ripulinsa vuoksi muutamaa kuukautta ennen kuolemaansa. Käskettiin vain antaa psylliumia, eikä ehdotettu vatsan ultrausta. Kuten olen kertonut täälläkin, ainakin jossain päin maailmaa vanhojen kissojen terveystarkastuksiin kuuluu automaattisesti vatsan ultraus. Nykyään ymmärrän sen hyvin koska jokaisella kolmella kissallani vatsan ultra olisi paljastanut asioita.

 

 

Kun Olle siirtyi viimeisenä kesänään elämään keittiön matolle. Pidin sitä vain kuumuudesta kärsivänä ja laiskana, silloinkin kun se ei halunnut siirtyä pois imurin tieltä. En tajunnut että se johtui heikkoudesta.

 

 

Kun huomasin että Olle oli laihtunut. Kyselin täälläkin että voiko kissa kuolla nirsouteen. Ei Ollen ruokahalussa ollut vikaa edes sen viimeisenä aamuna, se ei vain tykännyt viljattomista ruuista joita sille annettiin kroonisen ripulin vuoksi, ja se söi niitä koko ajan vähemmän. Hankin sille sen viimeisenä viikkona paljon herkkuja kokeiltavaksi. Se kasa jäi käyttämättömänä keittiön pöydälle.

 

 

Kun Ollella oli viimeisellä viikollaan paha ummetus. Luulin vain että Ollen ripuli on viimein muuttunut munuaisten vajaatoiminnan aiheuttamaksi ummetukseksi, joka sillä olisi jo pitkään "kuulunut" olla.

 

 

Kun tulin perjantaina kotiin ja Ollella oli naama ruuassa. Ajattelin ja sanoin ääneenkin että jos kissa ei puhdista naamaansa syömisen jälkeen niin ei se voi kauaa elää. Mutta silti en ollenkaan ajatellut että Olle kuolisi tai että sillä olisi mitään hätää. Ehei, senkin illan keskityin vain Tapsaan, joka oli sillä viikolla ollut eläinsairaalassa hoidossa syömättömyyden vuoksi. Kunnes yöllä huomasin että Ollen jalat eivät enää kantaneet. 

 

 

Vasta viimeisinä päivinään Olle sai viljattomien ruokien sijaan herkkuruokaansa Latzia. Kuolinpäivän aamuna annoin sille puolikkaan Latzin (vain puolikas siksi ettei ahmisi ja oksentaisi), ja lupasin että se saa toisen puolikkaan kun palaa kotiin eläinlääkäristä. Valehtelin siis sille päin naamaa. 

 

 

Kaikkien näiden katumuksen aiheiden lopputulemana en ajattele että Olle olisi elänyt sen pidempään. Ei, päinvastoin. Olisi tiedetty, ja Olle olisi lopetettu aikaisemmin. 

 

 

Jokin aika sitten näin unen jossa oltiin talvella metsässä Ollen kanssa kävelyllä. Välillä oli vaikeaa nähdä valkoista Ollea lumen keskeltä. Unen lopussa Olle muuttui pikkulinnuksi, ja lensi kädelleni.  

 

 

Ja sitten laitoin Temusta tilatun Olle-sormuksen nojaamaan tietokonenäytön jalkaa vasten, että Olle voi tuijottaa minua tuomitsevasti aina kun olen koneella. Koska silloin kun se oli elossa se tuli usein istumaan näytön eteen ja vaati huomiota naukuen. Ja sitten näin unen jossa se teki juuri niin... En ole onneksi vieläkään unohtanut Ollen omalaatuista naukua. 

 

 

Pahinta on kenties se että jo vuonna 1998 marsuni Nöpö kuoli suolitukokseen/suolistosyöpään. Silläkin oli elämänsä viimeiset puoli vuotta ripuli, ja sitten lopussa ummetus/suolitukos. Eli en oppinut siitä mitään. 

 

 

Ps. Lauantaina ihan säikähdin kun luulin tiskipöydällä ollutta piimätölkkiä istuvaksi Kaliksi (Ollen äiti)...

 

 

 

 

Sylikissani Olle

Tänään olisi edesmenneen kissani Ollen syntymäpäivä.

 

Aikaisemmin muistopostauksissani on ollut aiheena Ollen elämän alku, ja sen ensimmäinen kuukausi luonani. Kun mietin tulokulmaa tähän postaukseen päädyin aika äkkiä tähän.

 

Sain Ollen huhtikuussa 2008, ja jo heti alusta asti se tuli syliini nukkumaan.

 

 

Mutta Olle kasvoi nopeasti, eikä montaa kuukautta mahtunut syliin. 

 

 

Tietääkseni viimeinen kuva Ollesta sylissäni on heinäkuulta 2008. 

 

 

Mutta sängyssä päälleni mahtui makaamaan. Olle ja äitinsä Kali kilpailivat usein siitä paikasta.

 

 

Päivän kunniaksi pelaan kissapeliä Stray. Ja päälläni on tämä Temusta tilaamani paita.

 

 

  

 

 

Couldn't save you from the start

Love you so it hurts my soul... 

 

Vuosi ilman Ollea

Nuorimman kissani Ollen kuolemasta on kulunut vuosi. Voin todeta että ei ole olemassa elämää kissojen jälkeen. En tule koskaan pääsemään yli syyllisyydestäni. Siitä etten tajunnut Ollen tekevän kuolemaa.

 

Se hetki kun eläinlääkäristä soitettiin ja kerrottiin että Olle täytyy lopettaa, enkä itkultani voinut jatkaa puhelimessa puhumista.

 

 

Eilen huomasin että shortsit joita käytin kissojen vessoja pestessä eivät ole siellä missä muut shortsini. Ne olivat vieläkin siellä missä säilytin niitä silloin kun vielä pesin vessoja. Viimeinen kerta oli Ollen kuolinviikolla. Silloin itkin Tapsan takia, muistan miten kyyneleet sekoittuivat pesuveteen. En arvannut että se onkin Olle joka kuolee ensin. 

 

Enkä pääse yli siitäkään että sekä Olle että Tapsa kuolivat esikoisromaanini hahmojen nimipäivinä (jotka molemmat kuolevat tarinassa). Onneksi sentään Kali ei tehnyt niin. 

 

 

 

Kuolemanpelkoni on hälventynyt, koska en halua elää ilman kissoja, koska elämä ilman niitä on turhaa ja koska ajattelen niiden odottavan minua tuolla jossain. Toki en sellaiseen oikeasti usko, mutta silti.

 

Viime yönä itkin Ollen takia niin että sain rytmihäiriöitä. Olisiko sopivaa kuolla samana päivänä? 

 

Haluaisin tosin ennen kuolemaani saada kirjoitettua valmiiksi tietyt tarinani. Että vituttaisi jos kuolisin sitä ennen.

 

Olin jo päättänyt että pelaan Ollen kuoleman vuosipäivänä taas läpi pelin Stray, mutta sitten peli Cat and Ghostly Road tuli sopivasti tarjoukseen. Siinä pelataan valkoisena kissana.

 

 

 

Avaan vieläkin Ollelle oven suihkun jälkeen. Onneksi muistan vielä Ollen uniikin nau'un.

 

 

Mä avaan vielä ikkunan iltaisin
vaikka tiedän ettet tuu enää huutamaan...

 

Kissaani Ollea muistellen

Tänään olisi ollut edesmenneen kissani Ollen syntymäpäivä. Tajusin sen vasta kun herättyäni tarkistin kalenterista että moneskos päivä se tänään onkaan. Olle kuoli viime elokuussa 16-vuotiaana. 

 

 

Ollen äiti Kali seurasi tytärtään lokakuussa. Ja myös kaverini omistama Ollen isä, norjalainen metsäkissa, kuoli marraskuussa. Joku voisi siis väittää että perhe on nyt taas yhdessä. 💔

Juhlan kunniaksi pentukuvia Ollesta, aikajärjestyksessä.

 

Olle siskonsa kanssa. En todellakaan tiedä kumpi näistä on Olle.

Sain Ollen huhtikuussa 2008, ja tämän postauksen loput kuvat ovatkin siltä kuukaudelta.

 

Ollen saapuminen taloon oli suuri järkytys ensimmäiselle kissalleni Tapsalle. Olle hakeutui vastentahtoisen Tapsan lähelle alusta asti.

 

Ikävä

Viime viikot ovat olleet hirveitä. Ollen kuolema, stressi Tapsan syömisestä ja voinnista, epäonnistumiseni kissojenhoitajana. Sitten Tapsakin kuoli. Liikaa minulle kestettäväksi.  Luulin että Tapsan kuolema olisi helpompaa kestää koska Olle "avasi pelin" ja koska Tapsan kuolemaan sai valmistautua etukäteen viikkojen ajan, mutta ei. En vain kestä ajatusta siitä, ettei Ollea ja Tapsaa enää ole.

 

 

Kun 17 vuoden ajan koko elämä ja rutiinit ovat rakentuneet kissojen hoitamisen ympärille 24/7, niin koko elämältä putoaa pohja. Kun ei enää tarvitse huolehtia Ollesta ja Tapsasta niin elämä muuttuu ihan erilaiseksi. Tyhjäksi. Sisällöttömäksi. Kuinka ison osan elämästäni olen käyttänyt esimerkiksi kissojen ruokkimiseen?

 

Vietinkö tarpeeksi aikaa Tapsan ja Ollen kanssa? Silittelinkö niitä tarpeeksi? Osasinko arvostaa jokaista päivää, jokaista hetkeä? En. Mutta ei mikään maailman aika olisi tietenkään ollut tarpeeksi.

 

Välillä iskee paniikki ja haluaisin palata ajassa taaksepäin ja tehdä erilaisia valintoja. Vaikka tiedän että ne valinnat olisivat olleet vääriä. Silti kissan lopettaminen tuntuu hirveältä. Kuin viimeiseltä petokselta kissaa kohtaan. Vaikka sen tarkoitus onkin säästää sitä kärsimykseltä.

Pari yötä ennen Tapsan kuolemaa näin ensimmäisen kerran unta Ollesta. Se tuli sänkyyn lohduttamaan minua. Unessa tiesin ettei se ollut Olle vaan sen henki, mutta se tuntui niin aidolta. Pari yötä sitten unessa Olle tuli sängyn viereiselle matolle. Silittelin sitä onnessani vaikka tiesin taas ettei se ollut aito Olle. Mutta viime yön unen olivat painajaisia. Ensin Olle tuli heikossa kunnossaan eläinlääkäristä kotiin, vaikka se olisi pitänyt lopettaa. Sitten Tapsa oli ulkona ja kettu kyttäsi sitä. Yritin päästä Tapsan luokse ennen kettua, mutta vaikka juoksin kuinka, niin en koskaan päässyt perille.

 

 

Avaan yhä suihkun jälkeen kylpyhuoneen oven, koska tiedän että Ollen henki haluaa juoda vettä kylppärin lattialta.

 

Enää ei kukaan kärky päivälliseni tähteitä. Siitäkin tiesi Tapsan voivan huonosti kun se ei enää tehnyt niin.

 

Nyt voin vaihtaa lakanat rauhassa, eikä tarvitse tapella Tapsan kanssa lakanoiden herruudesta.

 

Kun tajusin että voin nyt laittaa oksennusastiani yöpöydälle koska Tapsa ei enää voi jäädä sen vuoksi jumiin yöpöydän taakse. Enää Tapsa ei kulje yöllä yöpöydän ja ikkunalaudan kautta Muuramen päälle nukkumaan. Makkarin oven voi läväyttää auki tarkistamatta onko Tapsa sen takana. Ei ole enää kissoja tunkemassa itseään vaatekaappeihin.

Tapsa ei enää odota iltaisin päästäkseen puolisoni kanssa suihkuun ja hampaiden pesuun. Eikä enää koskaan makaa hänen tyynyllään kehräämässä.

Koti tuntuu hiljaiselta ja tyhjältä. Enää ei tarvitse laskea kolmeen. On vain yksi kissa jäljellä. Vanhin kissani, 19-vuotias Kali. Seurallisin kissa jäi yksin. Kali ei ole koskaan ollut ainut kissa. Kali on selkeästi ihmetellyt ja katsellut että missä ne muut kissat oikein on. Minne lie katosivat?

Kali ei paljoa tarvitse. Latz soup-märkäruokaa ja Bilanxin energy snaxeja, eikä juuri muuta. Pääsee niin paljon halvemmalla kuin aikaisemmin.

Yhdelle kissalle on kolme vessaa, neljä raapimapuuta, kolme kuivaruokakippoa, neljä vesikippoa ja juoma-automaatti.

 

 

Tajusin pian Ollen kuoleman jälkeen että haluaisin lohdukseni valkoisen kissapehmolelun jonka kanssa nukkua.

 

Ps. Olle kuoli Linnean nimipäivänä, joka on hahmo esikoisromaanissani. Sunnuntai-iltana huomasin että tiistaina on Jessen nimipäivä, joka on myös hahmo kyseisessä tarinassa. Ajattelin että jos Tapsa kuolee tiistaina niin alan kirkua. Tapsa kuoli tiistaina. Nyt pelottaa että Kali kuolee myös jonkin hahmon nimipäivänä. Seuraava on ensi kuussa.

Suru

I miss my Olle.

 

 

Jotain hyvin oleellista (Ollellista) puuttuu keittiön matolta. Välillä olen ihan ok, välillä tuntuu että voisin romahtaa totaalisesti. Ajatuskin siitä ettei Ollea enää ole, eikä tule enää koskaan olemaan...

Katumus. Kun keskityin Tapsaan enkä huomannut että Olle tekee kuolemaa (while I was watching you did a slow dissolve). Että se onkin Olle joka elää viimeisiä päiviään. Mutta totta on että jos olisin etukäteen tiennyt ja tajunnut Ollen tilanteen se olisi ollut vieläkin vaikeampaa kestää. Olle olisi kuollut hyvin nopeasti luonnollisestikin, täysi suolitukos oli jo lähellä, ja ilman laksatiiveja olisi varmaan jo tullutkin. Mikään ei olisi voinut Ollea pelastaa. Se olisi ainoastaan voitu lopettaa aikaisemmin. Olle kävi eläinlääkärissä huhtikuussa. Jos silloin olisi vatsa ultrattu ja huomattu kasvain. Mutta silloin se lopettaminen olisi ollut vaikeaa hyväksyä koska kissa voi vielä hyvin. 

 

Mikä sitten olisi ollut Ollen kannalta parasta? Se tässä surettaakin että Ollella vaikutti olevan niin paljon elämänjanoa ja kirjaimellista nälkää, loppuun asti. Paljonko Ollella oli kipuja? Viimeisellä viikollaan Olle näytti ulospäin epämukavaa oloa joitakin kertoja, mutta suurimman osan ajasta se makasi tai nukkui rennon näköisenä. Kuolinpäivänsä aamunakin. Haluan uskoa ettei Ollella ollut kipuja ainakaan koko aikaa. Toki en saa koskaan tietää totuutta.

 

Tulehduksellinen suolistosairaus lisää ihmisillä syövän riskiä. Johtiko Ollen niin monta vuotta jatkunut krooninen ripuli tähän lopputulokseen? Hyvin mahdollista. Tai oliko sillä syöpä kaikki nämä vuodet? Itse en voi uskoa siihen.

 

Kaikkialla minne katson jokin muistuttaa Ollesta. Koko ajan huomaan ruokia ja tavaroita jotka Ollelta jäivät. Ollen ripulilääkkeet, munuaisaineet, vitamiinit. Ostin Ollelle niin paljon juttuja joita en muka "ehtinyt" edes kokeilla. B-vitamiini, joka olisi voinut toimia fosforinsitojana. Oscar-pakastelihapullat. Boulardii, josta olisi voinut olla apua ripuliin. Psylliumia sentään annoin pari kertaa. Mutta joitakin juttuja en ehtinyt ostaa: Iherbin ostoskorissa oli Ollelle tarkoitettuja fosforinsitojia (kitosaania ja b3-vitamiinia). Selaimen kirjanmerkeissä oli Ollen ripuliin ja fosforinsitojiin liittyviä linkkejä, kuten alumiinipohjaisia fostorinsitojia ja sitä kissojen ulosteensiirtoa. 

 

Kaikki uudet viljattomat ruuat ja herkut jotka Ollelle tilasin vielä sen kuolinviikolla. Mutta en voinut arvata. Ajattelin vain ettei kannata tilata lisää ruokaa Tapsalle koska se tekee kuolemaa. Ollelta jäi paljon viljattomia märkäruokia ja herkkuja, pitää yrittää lahjoittaa ne eläinsuojeluyhdistykselle. Jos vaikka kodittomille kissoille kelpaisivat. Ja miksi en syötä viljattomia ruokia muille kissoilleni? Tapsalle tarjotaan nyt vain sellaisia ruokia joista se tykkää. Ja ainoat märkäruoat joita Kali syö on Latz soup ja Kattovit Renal, ja niistäkin tietysti vain liemen. 

 

Kuka syö nyt Kalin Kattovitin jämät? Ei kukaan. Enää ei tule Olle aamulla sänkyyn vaatimaan aamupalaa. Enää ei ole Olle naukumassa vieressä kissojen ruoka-aikaan, vaatimassa nopeampaa palvelua. Enää ei tarvita suojamuoveja makkarin lattialla, kun Ollea ei ole ripuloimassa lattioille. Enää ei Olle odota vessan oven takana että pääsee juomaan vettä lattialta suihkun jälkeen. Kukaan ei enää revi vaatteitani/lakanoita. Enää ei tarvitse leikata Ollen kynsiä (ainut kissa jonka kynsiä ollaan leikattu). Lattialla on Ollen leikkikaluina käyttämät drinkkitikut, ei kukaan muu niillä leiki ja kanniskele niitä sänkyyn. Laitan pesuun pyyhkeen jolla on Ollen viimeinen oksennus. Tuli tajuttua sekin että vielä tiistai-iltana Olle pääsi hyppäämään sängylle, koska oksensi siitä käsin makkarin matolle. Imuroin keittiön matolta Ollen viimeiset karvat. Olen monta kertaa kissojen ruoka-aikaan laittanut vahingossa Ollellekin kupin, se tulee selkäytimestä. Ollen kuolinpäivän iltana meinasin antaa puolisolle ohjeita Ollen seuraavan aamun ruoan suhteen. 

Olle oli kissoista suuritöisin ripulinsa takia. Perse piti aina puhdistaa, ja loppua kohti siivota yhä enemmän paskoja lattioilta. Kissojen vessat pysyvät paljon siistimpinä ilman Ollea, ja kissanhiekkaa kuluu vähemmän. Ollen ruokiin meni eniten rahaa. Ollen viimeinen eläinlääkärikäynti maksoi muuten silloin lauantaina (jolloin hinta on +50%) 939 euroa.

Miten muut kissat ovat suhtautuneet yhden poissaoloon? En usko että Tapsa edes huomaa koko asiaa. Perjantai-iltana Kali käyttäytyi oudosti Ollen lähellä. Ihan kuin se olisi tiennyt tai haistanut jotain mitä me ei. Ja sunnuntai-iltana olisin voinut vannoa että Kali etsi Ollea. Huusi ja meni ympäri kämppää ympärilleen vilkuillen. Kali tykkäsi tyttärestään. Kun Olle aktivoitui Kali meni usein innoissaan sen luokse, kiehnäsi ja maukui.
 

 

Ollen viimeisenä yönä minun oli vaikea nukkua. Olisin halunnut viedä sen päivystykseen jo yöllä, ja pelkäsin löytäväni aamulla keittiön matolta kuolleen kissan. Annoin Ollelle viimeisenä ateriana puolikkaan Latz-pussin, se kun tykkäsi Latzista paljon. Sanoin ääneen sille että se saa toisen puolikkaan kun palaa kotiin. Mutta ei se palannut, ja tuntui hirveältä joutua heittämään se toinen puolikas roskiin.

 

Jokainen suree eri tavalla. Minun on vaikea syödä. Syöminen tuntuu vastenmieliseltä. Ja sitten tulee vieläkin huonompi olo syömättömyyden takia. Silmät on tietysti turvoksissa itkemisestä. Ja pahin on tietysti se että sydämestä ottaa. Ja se alkoi heti kun perjantaina huomasin ettei Olle ollut pessyt naamaansa syötyään. Ei se raukka voinut tietenkään enää pestä edes kasvojaan koska jalat/tassut oli niin heikot.

Olle oli kuopukseni, ja niin minun kissani. Ja sylikissa. Kun se ei kasvettuaan enää mahtunut syliini se tykkäsi maata päälläni sängyssä.

 

 

Tein viime viikolla Zooplussan tilauksen miettien onkohan Tapsa enää elossa kun se saapuu. Tilasin lähinnä Tapsalle recovery- ja penturuokia, pateemallisia. Mutta tilasin myös naudanrasvajauhetta molemmille. Olin katsellut sitä pitkään koska olisin epätoivoisesti halunnut yrittää lihottaa Ollea, mutta sitä mahdollisuutta en enää saanut.

Aina olen miettinyt että missähän järjestyksessä kissani kuolevat. En koskaan halunnut saada tietää vastausta. Ja tämä järjestys on ihan väärä, Olle oli nuorin. Ja leikilläni olen ajatellut että ehkä ne tekevät joukkoitsemurhan. Ja viime viikolla se oli lähellä, oltaisiin voitu menettää kaksi kissaa viikon sisällä, tai jopa päivän parin sisällä. Jos Tapsa ei olisi alkanut syödä se olisi lopetettu to tai pe. Ja sitten Olle meni lauantaina...

Tätä biisiä olen kuunnellut uudestaan ja uudestaan. Vaikka kaikki sanat eivät sovikaan Olleen, niin suuri osa kuitenkin.

 

 

"Sinä et ole täällä. Kiitos että olit."

 

 

PS.  Itku pääsi kun kaveri lähetti tämän kuvan.

 

Kissani Olivia on kuollut

Viimeksi kerroin 16-vuotiaan kissani Ollen ikävästä torstaipäivästä. Kun perjantaina tulin kotiin lenkiltä huomasin kauhukseni että Ollen naama on aivan ruuassa. Se ei ollut puhdistanut suutaan syömisen jälkeen niin kuin kissat aina tekevät. Ajattelin heti että kissan eliniänodote ei voi olla kovin pitkä jos se ei pese edes kasvojaan.

 

 

Perjantain ja lauantain välisenä yönä huomattiin että Olle ei enää pystynyt kävelemään kunnolla. Pahimmillaan se veti takajalkojaan perässään. Puolisohan sanoi minulle jo torstaina että Ollen kävelyssä on outoa heikkoutta, mutta minä en vielä silloin huomannut mitään. Pelättiin jopa sitä että Olle on saanut jonkin aivojutun ummetuksen ja pinnistelyn takia.

Lauantaiaamuna Olle näytti vähän paremmalta. Se pystyi istumaan ja vähän kävelemään, ja naukui ruokaa. Ollen ruokahalu pysyi hyvänä loppuun asti.

 

 

Olin googletellut asiaa ja toivoin kovasti että Ollen kävelyongelmat johtuisivat niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kaliumin puutteesta, sen kaliumarvo oli liian alhainen jo aika kauan sitten mutta eläinlääkäri ei silloin määrännyt kaliumlisää. Munuaisten vajaatoiminta voi aiheuttaa kissalle kaliumin puutetta.

 

Mutta ei. Toki munuaisarvot olivat pielessä mutta ei kovin pahasti, ja kalium oli normaali. Mutta Ollella oli paha anemia, aluksi jopa verensiirtoa harkittiin. Halusin että Ollea ei vielä lopeteta vaan otetaan sairaalahoitoon.

 

 

Mutta pian tuli puhelu. Vatsan ultraäänessä paljastui suolistossa kasvain, eikä mitään ollut tehtävissä.

Tieto kasvaimesta selitti paljon. Ollen viimeaikaisen ummetuksen. Ja kyllähän ne merkit olivat siellä jo aiemmin. Siinä vaiheessa kun Ollella alkoivat vuorotella ripuli ja ummetus, ja kun se siirtyi elämään 99% keittiön matolle. 

 

On niin väärin että nuorin kissani kuoli ensimmäisenä. Ollen äiti, 19-vuotias Kali sen kun porskuttaa luonani, ja Ollen isä kaverini luona.

 

Karmea viikko. Kun viikon alussa itkin Tapsan takia sen ollessa sairaalahoidossa en olisi voinut arvata että Olle onkin se joka kuolee ennen viikon loppua. Mutta mitään jossiteltavaa ei jäänyt, Olle oli pakko lopettaa. Kun kissa ei pysty esim. kävelemään tai paskomaan niin elämän perusedellytyksiä ei ole. 

Tämän piti alunperin olla Tapsan muistokirjoitus, mutta kävikin niin että keräsin muistoalbumia väärästä kissasta. Jonkinmoinen ennätys sekin että kaksi eri kissaa joutuu sairaalahoitoon viikon sisällä.

Se ongelma elämässä juuri on että se väistämättä johtaa kipuun, kärsimykseen ja kuolemaan. En suosittele kenellekään. En ihmiselle enkä eläimelle.

 

 

RIP Olivia "Olle" 9.1.2008-3.8.2024