Etkö huomaa sijaistoimintojani? Uppoudun aina johonkin nettiprojektiin - olkoon se sitten sivut, foorumi, joku ihminen, keskustelut, joku peli - vain jotta minun ei tarvitsisi hetkeksikään pysähtyä ajattelemaan itseäni ja elämääni. Se masentaisi ja itkettäisi ihan liikaa.

Maailma on läpipaska paikka, enkä minä olisi koskaan halunnut tänne syntyä.

I'm a loser babe, so why don't you kill me?

On todella surullista huomata ettei voi tehdä ihmisen hyväksi mitään. Vieläkin surullisempaa on seurata vierestä kuinka äärimmäisen älykäs ja lahjakas ihminen menee henkisen sairautensa vuoksi täysin hukkaan. Ihminen, jolla olisi potentiaalia vaikka kuinka suuriin tekoihin tässä elämässä ja tässä maailmassa, keskittää energiansa ja ajatuksensa täysin vääränlaisiin projekteihin.

Olen ollut pakkomielteinen tämän asian suhteen. Onko siitä nyt reilu kuukausi kun eräänä iltana itkin tämän ihmisen takia ja yhtäkkiä vain yksi sana tuli mieleeni. Seuraavana päivänä aloimme koota palapeliä. Sen tulos oli todella hätkähdyttävä ja pelottava. Yhä toivon että joku olisi sanonut minulle että olen väärässä. Mutta kukaan ei sanonut niin... Toivon yhä että olen väärässä. Miksei kukaan sano minulle että MINÄ olen hullu ja idiootti ja täysin väärässä?! Aika epätoivoista...

Minun täytyy myöntää että välitän aidosti ja oikeasti todella harvoista ihmisistä. Ja kun jostakusta välitän, välitän ihan liikaa.

Silloin reilu kuukausi (?) sitten olin oikeasti pakkomielteinen muutaman päivän ajan. Etsin yhä lisää ja lisää tietoa, jäsensin tietojani ja ajatuksiani ja huomioitani paperille... Olin ja olen yhä helvetin huolissani. Viimeisen kuukauden aikana olen ajatellut tätä asiaa tasan kaksi kertaa. Joskus joulun aikaan yhden maanisen tunnin ajan, joilloin etsin taas lisää tietoa ja itkin. Ja nyt sitten äsken suihkussa. Tajusin että voisin jopa itse asiassa tehdä jotain pientä. Kadun varmasti koko loppuelämäni jos en tee. Mutta tiedän että sekaantumiseni lopputulos olisi kaikella todennäköisyydellä +-0, ja pahimmassa tapauksessa jopa jotain todella negatiivista. En halua työntää nokkaani asioihin jotka eivät minulle millään muotoa kuulu. En minä sitä ihmistä voi pelastaa vaikka kuinka paljon haluaisinkin.

Pahinta on tajuta ettei pysty tekemään mitään. Että ihmistä ei voi pelastaa jos hän ei halua tulla pelastetuksi.

Rupesin tuossa viime viikolla pelaamaan Sims2-peliä taas pitkästä aikaa. Ensimmäisenä päivänä kun pelasin tylsistyin totaalisesti. Katselin vain tuntikaupalla mitä kaikkea simit saavat yksinään aikaan. Ihme kyllä kukaan ei ehtinyt kuolla... Lapset tosin kärsivät nälkää ja sosiaalityöntekijällä peloiteltiin yhtenään. Ajattelin jo että olen täysin kyllästynyt tuohon peliin...

Sitten päätin aloittaa kaiken täysin puhtaalta pöydältä. Menin naapurustoon jota en ollut koskaan aiemmin käynyt edes katsomassa (Veronala). Loin sinne uuden perheen, kämppikset Precious (nainen) ja Dj Nakki (mies) Kakkakikkareen. Mistä nimet? Kakkakikkare foorumilta, Precious Frendeistä ja Dj Nakki oli alunperin pikkuveljeni nettinimi, nykyään minä käytän sitä jossakin. Hauskaa...

Päätin olla kiirehtimättä minkään suhteen. Vähitellen Precious ja Dj Nakki ihastuivat toisiinsa, sitten rakastuivat. Etenivät urillaan. Menivät kihloihin. Hääpäivän päättäminen oli todella vaikeaa, sillä molemmat tuntuivat olevan töissä aina eri aikaan. Lopulta häät pidettiin eräänä iltapäivänä Preciouksen juuri tultua töistä. Häät eivät olleet ihan piece of cake sillä Preciouksen salarakas oli Dj Nakin toimesta kutsuttu häihin. Salarakas ei suuttunut Precioukselle siitä että tämä meni naimisiin jonkun muun kanssa, ei. Salarakas suuttui vasta sitten kun Precious ja Dj Nakki suutelivat. Mielenkiintoinen logiikka...

Pian Precioukselle ja Dj Nakille syntyi esikoispoika. Nyt vasta huomasin ensimmäistä kertaa "perinnöllisyyden" todella toteutuvan pelissä. Precious on valkoihoinen, Dj Nakki mustaihoinen ja vaaleahiuksinen. Heidän poikansa on musta mutta blondi. Lisäksi pojalla on isänsä siniset silmät.

Nyt Preciouksen ja Dj Nakin aikuiselämät ovat edenneet jo yli puolenvälin. Ja heillä on vasta yksi lapsi! Normaalisti olisin paniikissa. Olenhan aiemmin täyttänyt talot äärimmilleen lapsilla. Pian on varmaankin uuden lapsen aika...

Ensimmäinen Sims-peli jota pelasin oli Gamecuben ensimmäinen Sims. PC:n Sims-pelejä en ole koskaan pelannut. Tuo GC:n Sims on todella hyvä peli. Kaikkien aikojen Sims-suosikkini on kuitenkin GC:n Bustin out. Se peli on ihana. Tehtäviä pitää suorittaa ja joutuu todella miettimään miten tuonkin saa tehtyä. PC-Simseissä ei taida olla mitään muuta kuin "vapaata peliä". Ja tuota vapaata peliä en ole koskaan pelannut GC-Simseissä, se on niin mahdottoman tylsää tehtävä-moodiin verrattuna.

Siis onhan Sims 2 hyvä peli. Hyvää on elämä kehdosta hautaan (tosin aikuisikä kestää muihin ikävaiheisiin verrattuna ihan liian vähän aikaa!!!), se että simit ovat oikeasti raskaana (jopa miehet, hihii) eikä lapset vain ilmesty jonnekin. Silti minua himoittaisi ostaa GC Sims2, kun siinä tuntuu olevan niin monia kiinnostavia juttuja..

Ihmetyttää kyllä miksei PC-Simseissä ole noita konsoleiden Sims-pelien mahtavia ominaisuuksia. Pelkkä vapaa pelimuoto kun oikeasti on tylsää pidemmän päälle.

Vain yksi pelaamani Sims-peli on ollut pettymys minulle. GC:n Urbz, Sims in the City. Peli on todella sekava ja raskas. Onhan siinä pari hyvää uudistusta, lemmikit ja työnteko, mutta en silti ole koskaan pelannut tuota peliä "läpi". (Konsoli-Simsit voi oikeasti pelata läpi toisinkuin luuseri PC-paskat.) Ja olen harkinnut Urbzin myymistä jo pidemmän aikaa.

Joskus itken pelatessani Sims2:ta. Valitettavasti oikea elämä ei ole niin yksinkertaista ja täynnä onnellisia loppuja.

Huokaus. Ei tästä mitään tule. Kärsin alavatsakivuista suurimman osan kuusta. Nytkin kärsin kivuista jo kolmatta viikkoa. Lisänä on sitten vielä oksetus ja kuvotus. Tänäänkin ruokahalu on ollut nolla. Ja sehän ei käy, sillä minun pitäisi syödä koko ajan ja kaksin käsin ettei painoni vain pääsisi laskemaan.

Öbaut viikko sitten yhtenä iltana iski aivan hirveät kivut, jotka aiheuttivat välittömästi myös ripulin. Siinä vessassa istuessa sitä vaan odotti että pääsisi pois ja pääsisi viimein ottamaan särkylääkettä, että voisi alkaa laskea sekunteja siihen hetkeen kun ei tekisi enää mieli huutaa tuskasta. Minulla on ollut yhtä pahat kivut vain pari kertaa aiemmin elämäni aikana.

Kipu on muuten mielenkiintoinen juttu, tai siis särkylääke on. Särkylääke ei poista kipua vaan vain peittää sen. Nytkin tuntui siltä kuin verho tai peitto olisi laskeutunut mahani ylle. Kipu on yhä siellä, voin jopa tuntea sen, mutta se on peitettynä.

Onko se sitten ihmekään että olen melkein aina perseeseen ammuttu karhu? Nyt on alkanut tuntua jo siltä että olen kävelevä ja erittäin pahasti tikittävä aikapommi, joka oikeasti RÄJÄHTÄÄ pian. Eilen teki todella mieli sanoa RE suomeksi-foorumilla suorat sanat tietyille aivottomille pennuille.

Viime talvena vuosin verta kuin Niagara kolme viikkoa putkeen. Alkoi jo heikottaa jostain kumman syystä. Kroppa ei yksinkertaisesti kestänyt jopa 14-tuntisia työpäiviä vaan meni ihan pikkuisen sekaisin.

Huokaus again. Pitäisi varmaan syödä se viimeinen Terolut-kuuri. Olisivatpahan sitten ainakin kynnet priimakunnossa, jos ei mitään muuta.