Sarvilla on kumma vaikutus muihin ihmisiin. He eivät suinkaan kavahda miestä jolla on sarvet päässään, päinvastoin niitä tuskin huomataan. Sen sijaan ihmiset kokevat vastustamatonta tarvetta avautua Igille suurimmista ja synkimmistä salaisuuksistaan. Mikään ei tunnu estävän heidän lörpöttelyään.
Vuotta aikaisemmin Igin tyttöystävä Merrin murhattiin. Syytön Ig oli murhan pääepäilty. Sarvien avulla Ig saa kuulla totuuden - murhaaja löytyykin lähempää kuin hän ikinä olisi voinut kuvitella.
Kirjan ensimmäinen osa oli mukaansatempaavaa ja jännittävää luettavaa. Mutta sitten kaikki tuntui lässähtävän kun ensimmäisen suuren paljastuksen jälkeen siirryttiinkin nykyhetkestä menneisyyteen. Ei oikeasti kiinnostanut ollenkaan se menneisyyden vatvominen, enkä ole näemmä edes ainut joka on tuota mieltä. Teki mieli hypätä kokonaan menneisyys-kohdan yli ja siirtyä takaisin nykyhetkeen. No kyllä se menneisyyskin alkoi jossain vaiheessa kiinnostaa ja meno parani.
Loppupuolen suuren paljastuksen jälkeen ei voinut kuin todeta että niinpä tietysti. Olisihan se pitänyt tajuta, kun tarpeeksi vihjeitäkin annettiin.
Tykkäsin kirjasta kovasti, ja vieläkin enemmän toivon että Sarvista tehtäisiin elokuva, sillä siitä saisi mielettömän leffan. Erityisesti tämän suosikkikohtani haluaisin nähdä valkokankaalla: Mies viinipullo ja talikko kädessään pitää saarnaa tuhannelle käärmeelle. Puhumattakaan paholaisesta hameessa! Oi leffa, tule jo. Tulethan?
Joe Hillin ensimmäisestä romaanista Sydämenmuotoinen rasia on kaiketi tulossa leffa jossain vaiheessa... joten toivossa eletään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti