Vaihteeksi jotain muuta kuin kissoja, eli vanhoja kuulumisiani.
Silloin viattomampaan aikaan jolloin en vielä elänyt painajaisessa nimeltä Ollea ja Tapsaa ei enää ole, kärsin kivuista pitkään. Menkat eivät vaan alkaneet, ja siksi menkkoja edeltävät pahemmat endokivut vain jatkuivat ja jatkuivat. Jo pitkään minulla on ollut välillä lyhyempiä kiertoja esivaihdevuosien takia, mutta nyt oli ensimmäinen pidempi kierto. Siitä on varmaankin vuosikymmeniä kun minulla on viimeksi ollut niin pitkä kierto. Ja sekin taisi silloin johtua siitä että olin liian laiha/söin liian vähän. Oon minä nytkin laihtunut ja syönyt liian vähän, mutta kyllä tämän syy on ne esivaihdevuodet.
Ja sitten menkat viimein alkoivat. Vuoto oli aivan hirveän runsasta, lorisi vain kuin hanasta. Ikään kuin minulla ei olisi tarpeeksi raudanpuutetta muutenkin. Jos tämmöinen meno jatkuu vaihdevuosia lähestyttäessä niin taidan vuotaa kuiviin.
Eli ensin oli liian pitkä kierto, ja sitten hirveä vuoto. Seuraava
vuoto alkoikin aivan liian aikaisin, ja vieläpä Tapsan kuolinpäivänä.
Olisi syytä päästä ultraan kattomaan onko mulla esim. myoomia, ne ovat
yleisiä tässä iässä. Saa nähdä tarjoaako YTHS sellaista palvelua. Ja jos tarjoaakin niin onko sinne mitään mahdollisuutta päästä.
Ja mitäs muuta kivaa sitten? Kun Olle kuoli lauantaina niin olin
ollut edellisen kerran ulkona sen viikon perjantaina. Ja sitten olin varmaan jo pari päivää ihmetellyt mitä yläreidessäni
on. Vasta maanantain ja tiistain välisenä yönä tutkin asiaa tarkemmin.
Punkki! Kuljen luonnossa nilkat paljaina, miksi punkki oli halunnut
kiivetä yläreidelle asti? Luulin että ne pysyvät siinä kohdassa mihin tarttuvat.
Punkin irrottaminen oli vaikeaa, mutta onnistui
onneksi niin että se oksensi vasta irrottamisen jälkeen. Mutta se sai
olla siinä rauhassa ihan liian pitkään, saan varmaan kaikki taudit. En
ollut tehnyt mitään punkkisyynejä. Tuon jälkeen on pitänyt muuttaa kävelyreittejä
niin ettei paljaat nilkat altistu aluskasvillisuudelle.
Saapa
nähdä mitä tuostakin seuraa. Aikapommi sisälläni? Ei kiinnostaisi tippaakaan joku
antibioottikuuri mahdollisesti uhkaavan borrelioositartunnan takia.
Pian alkaisivat opinnotkin. Suoraan sanottuna ei kiinnostaisi
paskaakaan. Varsinkin kun minulta puuttuu monta niihin pakollisena
vaadittavaa juttua. Kuten älypuhelin ja tietokoneen kamera. Eli ei taida
tulla mittään.
Viime viikot ovat olleet hirveitä. Ollen kuolema, stressi Tapsan syömisestä ja voinnista, epäonnistumiseni kissojenhoitajana. Sitten Tapsakin kuoli. Liikaa minulle kestettäväksi. Luulin että Tapsan kuolema olisi helpompaa kestää koska Olle "avasi pelin" ja koska Tapsan kuolemaan sai valmistautua etukäteen viikkojen ajan, mutta ei. En vain kestä ajatusta siitä, ettei Ollea ja Tapsaa enää ole.
Kun 17 vuoden ajan koko elämä ja rutiinit ovat rakentuneet kissojen hoitamisen ympärille 24/7, niin koko elämältä putoaa pohja. Kun ei enää tarvitse huolehtia Ollesta ja Tapsasta niin elämä muuttuu ihan erilaiseksi. Tyhjäksi. Sisällöttömäksi. Kuinka ison osan elämästäni olen käyttänyt esimerkiksi kissojen ruokkimiseen?
Vietinkö tarpeeksi aikaa Tapsan ja Ollen kanssa? Silittelinkö niitä tarpeeksi? Osasinko arvostaa jokaista päivää, jokaista hetkeä? En. Mutta ei mikään maailman aika olisi tietenkään ollut tarpeeksi.
Välillä iskee paniikki ja haluaisin palata ajassa taaksepäin ja tehdä erilaisia valintoja. Vaikka tiedän että ne valinnat olisivat olleet vääriä. Silti kissan lopettaminen tuntuu hirveältä. Kuin viimeiseltä petokselta kissaa kohtaan. Vaikka sen tarkoitus onkin säästää sitä kärsimykseltä.
Pari
yötä ennen Tapsan kuolemaa näin ensimmäisen kerran unta Ollesta. Se
tuli sänkyyn lohduttamaan minua. Unessa tiesin ettei se ollut Olle vaan sen
henki, mutta se tuntui niin aidolta. Pari yötä sitten unessa Ollen tuli sängyn viereiselle matolle. Silittelin sitä onnessani vaikka tiesin taas ettei se ollut aito Olle. Mutta viime yön unen olivat painajaisia. Ensin Ollen tuli heikossa kunnossaan eläinlääkäristä kotiin, vaikka se olisi pitänyt lopettaa. Sitten Tapsa oli ulkona ja kettu kyttäsi sitä. Yritin päästä Tapsan luokse ennen kettua, mutta vaikka juoksin kuinka, niin en koskaan päässyt perille.
Avaan yhä suihkun jälkeen kylpyhuoneen oven, koska tiedän että Ollen henki haluaa juoda vettä kylppärin lattialta.
Enää ei kukaan kärky päivälliseni tähteitä. Siitäkin tiesi Tapsan voivan huonosti kun se ei enää tehnyt niin.
Nyt voin vaihtaa lakanat rauhassa, eikä tarvitse tapella Tapsan kanssa lakanoiden herruudesta.
Kun tajusin että voin nyt laittaa oksennusastiani yöpöydälle koska Tapsa ei enää voi jäädä sen vuoksi jumiin yöpöydän taakse. Enää Tapsa ei kulje yöllä yöpöydän ja ikkunalaudan kautta Muuramen päälle nukkumaan. Makkarin oven voi läväyttää auki tarkistamatta onko Tapsa sen takana. Ei ole enää kissoja tunkemassa itseään vaatekaappeihin.
Tapsa ei enää odota iltaisin päästäkseen puolisoni kanssa suihkuun ja hampaiden pesuun. Eikä enää koskaan makaa hänen tyynyllään kehräämässä.
Koti tuntuu hiljaiselta ja tyhjältä. Enää ei tarvitse laskea kolmeen. On vain yksi kissa jäljellä. Vanhin kissani, 19-vuotias Kali. Seurallisin kissa jäi yksin. Kali ei ole koskaan ollut ainut kissa. Kali on selkeästi ihmetellyt ja katsellut että missä ne muut kissat oikein on. Minne lie katosivat?
Kali ei paljoa tarvitse. Latz soup-märkäruokaa ja Bilanxin energy snaxeja, eikä juuri muuta. Pääsee niin paljon halvemmalla kuin aikaisemmin.
Yhdelle kissalle on kolme vessaa, neljä raapimapuuta, kolme kuivaruokakippoa, neljä vesikippoa ja juoma-automaatti.
Tajusin pian Ollen kuoleman jälkeen että haluaisin lohdukseni valkoisen kissapehmolelun jonka kanssa nukkua.
Ps. Olle kuoli Linnean nimipäivänä, joka on hahmo esikoisromaanissani. Sunnuntai-iltana huomasin että tiistaina on Jessen nimipäivä, joka on myös hahmo kyseisessä tarinassa. Ajattelin että jos Tapsa kuolee tiistaina niin alan kirkua. Tapsa kuoli tiistaina. Nyt pelottaa että Kali kuolee myös jonkin hahmon nimipäivänä. Seuraava on ensi kuussa.
Olympialaiset alkoivat osaltani huonosti kissani Tapsan tehdessä kuolemaa syömättömyyden takia, ja minun vuotaessa kuiviin. Mutta se olikin Olle joka kuoli kisojen aikana, ja Tapsa lähti sitten heti kisojen jälkeen.
Olympialaiset auttoivat saamaan ajatukset hetkeksi pois kamalasta todellisuudesta, ja yleisurheiluhan minua eniten kiinnosti.
Kisojen alkaessa menin katsomaan 400 metrin juoksijoiden Borleiden tilannetta. Jonathan Borlee oli loukkaantunut pari viikkoa ennen kisoja, ja ilmoittanut samantien lopettamisestaan. Kaikki tehty työ meni hukkaan.
Entäs muut Borleet sitten? Sekaviestissä Kevin kelpasi juoksemaan alkueriin mutta ei finaaliin, jossa Belgia oli neljäs.
Dylan luuseroi 400 metrin alkuerissä ja keräilyerissä. Doom loukkaantui semifinaalissa. Pitkän viestin alkuerissä Belgia olikin Doometon. Olin iloisesti yllättynyt Dylanista, hän johti suunnilleen koko osuutensa. Belgian kolmas tyyppi oli joku neva hööd, ja onnistui hänkin pitämään Belgian johdossa. Ankkuriosuudella pohjesiteinen Kevin lopetti juoksemisen ennen loppua, Belgia pääsi siis finaaliin.
Doom ei kuntoutunut finaaliin, ja Belgialla oli sama joukkue kuin alkuerissä. Paitsi että jostain syystä se neva hööd kolmas tyyppi oli laitettu ankkuriksi. Belgia jäi neljänneksi, unelma mitalista ei toteutunut. Mitenhän paljon Keviniä itkettää? Mahtaa hiukan harmittaa. Jotkut miettivät olisiko Doomin kanssa Belgialla ollut jopa mahdollisuus siihen pronssiin.
Kevin ja Jonathan Borleen urat ovat nyt ohi. Mitä jäi käteen? Ei yhtäkään olympiamitalia viisistä olympialaisista. Kuulemma perheen ainoa olympiamitali on Olivialla.
Torttu on taas tulessa tänään
Italian Torttu pääsi 200 metrillä semifinaaliin, mutta ei finaaliin.
Pikaviestien alkuerissä melkein missasin Tortun. Luulin jo ettei Italia päässyt finaaliin, mutta pääsi sittenkin.
Finaalissa keskityin vain Italiaan, mutta huomasin silti että USA:lle tapahtui jotakin. Ankkuriosuudella Torttu näytti jopa johtavan, ja hetken ajan uskoin unelman toisintoon. Mutta ei, lopulta Italia oli neljäs.
Muista lajeista katselin Maxilta aika paljon miesten vesipalloa, ja breaking oli yllättävän hauskaa katseltavaa.
Kisojen päättäjäisiä vilkuilin aina välillä. Menin pesemään hampaita ja totta kai juuri silloin oli se ainoa hetki jota olin odottanut: Tom Cruise. Piti sitten kelata Areenan lähetystä taaksepäin. (Näinkin sitten yöllä unen jossa olin raskaana Tom Cruiselle. Pahikset ampuivat minua haulikolla mahaan. Tom Cruise vannoi kostavansa kuolemani. Pyysin että hän odottaisi kostonsa kanssa edes siihen asti että olen kuollut)
Kymmenen päivää 16-vuotiaan kissani Ollen kuoleman jälkeen oli 17-vuotiaan esikoiseni Tapsan aika seurata perässä.
Kolme viikkoa sitten Tapsa lopetti syömisen ja joutui eläinsairaalassa tehohoitoon. Se kissa joka palasi kotiin sairaalahoidosta oli vain varjo vanhasta Tapsasta. Tiedettiin että Tapsa on jatkoajalla, ja päivä kerrallaan mentiin. Luultiin että tärkeintä on että Tapsa syö, mutta kävi ilmi että sillä on muitakin ongelmia. Röntgenissähän näkyi massa keuhkojen luona. Ja nyt jälkikäteen ajateltuna alkaa olla aika selvää että Tapsa ei lopettanutkaan syömistä tukkoisen nenän takia. Vaan siksi että sillä alkoi olla niin huono olo sen vuoksi mitä sen sisuksissa tapahtui.
Puolison työmatkan ajan minulla oli vain yksi tavoite: pitää Tapsa jotenkin hengissä ja syövänä. Se onnistui, mutta mihin hintaan? Viikon loppua kohti Tapsalla alkoi olla kipukäyttäytymistä: piiloihiin hakeutumista ja kipuasentoja. Selkeästi ei ollut onnellinen ja rento kissa, vaan kipeä ja kärsivä kissa.
Jo heti Tapsan tullessa kotiin sairaalasta huomattiin ja ihmeteltiin sen nopeaa hengittämistä, mutta aluksi ajateltiin että se johtuisi henkisistä syistä, kaikesta siitä hirveästä mitä se joutui sairaalassa kokemaan. Mutta ei se nopea hengitys mennyt enää missään vaiheessa pois.
Kun kissa yrittää epätoivoisesti etsiä paikkaa ja asentoa jossa olisi hyvä olla, eikä sellaista vain löydy. Puoliso alkoi epäillä että Tapsalla ei kulje henki kunnolla. Viimeisenä yönä puoliso säikähti että Tapsa tukehtuu.
En tule koskaan pääsemään yli siitä miten houkuttelin Tapsan kuolemaansa. Se oli sängyn alla piilossa, ja päätin kokeilla vanhaa kikkaa vaikka ajattelinkin ettei se onnistuisi, koska Tapsa ei ollut edes suostunut haistelemaan aamupalaansa. Heiluttelin herkkupurkkia ja Tapsa kuuli kutsun. Otin sen kiinni ja laitettiin se koppaan viimeiselle matkalleen.
Tapsa huusi aina kun se laitettiin kantokoppaan. Vitsailtiin aina että että se huutaa kuin teuraaksi vietävä. Ja aina tiesi sen että joskus se viedään oikeasti teuraaksi. Nytkin Tapsa vielä huusi, mutta heikosti ja väsyneesti. Se ei viimeisinä aikoinaan varmaankaan saanut enää nukuttua huonon olonsa takia.
Kun 17 vuoden jälkeen menettää kaksi kolmesta kissasta 10 päivän sisällä niin hirveää on. Mutta tiedän olevani onnekas koska kaikki kissani ovat eläneet näin vanhoiksi.
Jotain hyvin oleellista (Ollellista) puuttuu keittiön matolta. Välillä olen ihan ok, välillä tuntuu että voisin romahtaa totaalisesti. Ajatuskin siitä ettei Ollea enää ole, eikä tule enää koskaan olemaan...
Katumus. Kun keskityin Tapsaan enkä huomannut että Olle tekee kuolemaa (while I was watching you did a slow dissolve). Että se onkin Olle joka elää viimeisiä päiviään. Mutta totta on että jos olisin etukäteen tiennyt ja tajunnut Ollen tilanteen se olisi ollut vieläkin vaikeampaa kestää. Olle olisi kuollut hyvin nopeasti luonnollisestikin, täysi suolitukos oli jo lähellä, ja ilman laksatiiveja olisi varmaan jo tullutkin. Mikään ei olisi voinut Ollea pelastaa. Se olisi ainoastaan voitu lopettaa aikaisemmin. Olle kävi eläinlääkärissä huhtikuussa. Jos silloin olisi vatsa ultrattu ja huomattu kasvain. Mutta silloin se lopettaminen olisi ollut vaikeaa hyväksyä koska kissa voi vielä hyvin.
Mikä sitten olisi ollut Ollen kannalta parasta? Se tässä surettaakin että Ollella vaikutti olevan niin paljon elämänjanoa ja kirjaimellista nälkää, loppuun asti. Paljonko Ollella oli kipuja? Viimeisellä viikollaan Olle näytti ulospäin epämukavaa oloa joitakin kertoja, mutta suurimman osan ajasta se makasi tai nukkui rennon näköisenä. Kuolinpäivänsä aamunakin. Haluan uskoa ettei Ollella ollut kipuja ainakaan koko aikaa. Toki en saa koskaan tietää totuutta.
Tulehduksellinen suolistosairaus lisää ihmisillä syövän riskiä. Johtiko Ollen niin monta vuotta jatkunut krooninen ripuli tähän lopputulokseen? Hyvin mahdollista. Tai oliko sillä syöpä kaikki nämä vuodet? Itse en voi uskoa siihen.
Kaikkialla minne katson jokin muistuttaa Ollesta. Koko ajan huomaan ruokia ja tavaroita jotka Ollelta jäivät. Ollen ripulilääkkeet, munuaisaineet, vitamiinit. Ostin Ollelle niin paljon juttuja joita en muka "ehtinyt" edes kokeilla. B-vitamiini, joka olisi voinut toimia fosforinsitojana. Oscar-pakastelihapullat. Boulardii, josta olisi voinut olla apua ripuliin. Psylliumia sentään annoin pari kertaa. Mutta joitakin juttuja en ehtinyt ostaa: Iherbin ostoskorissa oli Ollelle tarkoitettuja fosforinsitojia
(kitosaania ja b3-vitamiinia). Selaimen kirjanmerkeissä oli Ollen
ripuliin ja fosforinsitojiin liittyviä linkkejä, kuten alumiinipohjaisia fostorinsitojia ja sitä kissojen ulosteensiirtoa.
Kaikki uudet viljattomat ruuat ja herkut jotka Ollelle tilasin vielä sen kuolinviikolla. Mutta en voinut arvata. Ajattelin vain ettei kannata tilata lisää ruokaa Tapsalle koska se tekee kuolemaa. Ollelta jäi paljon viljattomia märkäruokia ja herkkuja, pitää yrittää lahjoittaa ne eläinsuojeluyhdistykselle. Jos vaikka kodittomille kissoille kelpaisivat. Ja miksi en syötä viljattomia ruokia muille kissoilleni? Tapsalle tarjotaan nyt vain sellaisia ruokia joista se tykkää. Ja ainoat märkäruoat joita Kali syö on Latz soup ja Kattovit Renal, ja niistäkin tietysti vain liemen.
Kuka syö nyt Kalin Kattovitin jämät? Ei kukaan. Enää ei tule Olle aamulla sänkyyn vaatimaan aamupalaa. Enää ei ole Olle naukumassa vieressä kissojen ruoka-aikaan, vaatimassa nopeampaa palvelua. Enää ei tarvita
suojamuoveja makkarin lattialla, kun Ollea ei ole ripuloimassa
lattioille. Enää ei Olle odota vessan oven takana että pääsee juomaan vettä lattialta suihkun jälkeen. Kukaan ei enää revi vaatteitani/lakanoita. Enää ei tarvitse leikata Ollen kynsiä (ainut kissa jonka kynsiä ollaan leikattu). Lattialla on
Ollen leikkikaluina käyttämät drinkkitikut, ei kukaan muu niillä leiki
ja kanniskele niitä sänkyyn. Laitan pesuun pyyhkeen jolla on Ollen
viimeinen oksennus. Tuli tajuttua sekin että vielä tiistai-iltana Olle pääsi hyppäämään sängylle, koska oksensi siitä käsin makkarin matolle. Imuroin keittiön matolta Ollen viimeiset karvat.
Olen monta kertaa kissojen ruoka-aikaan laittanut vahingossa Ollellekin
kupin, se tulee selkäytimestä. Ollen kuolinpäivän iltana meinasin antaa puolisolle ohjeita Ollen seuraavan aamun ruoan suhteen.
Olle oli kissoista suuritöisin
ripulinsa takia. Perse piti aina puhdistaa, ja loppua kohti siivota yhä enemmän paskoja lattioilta. Kissojen vessat pysyvät paljon siistimpinä ilman Ollea,
ja kissanhiekkaa kuluu vähemmän. Ollen ruokiin meni eniten rahaa. Ollen viimeinen eläinlääkärikäynti maksoi muuten silloin lauantaina (jolloin hinta on +50%) 939 euroa.
Miten muut kissat ovat suhtautuneet yhden poissaoloon? En usko että
Tapsa edes huomaa koko asiaa. Perjantai-iltana Kali käyttäytyi oudosti Ollen lähellä.
Ihan kuin se olisi tiennyt tai haistanut jotain mitä me ei. Ja sunnuntai-iltana olisin voinut vannoa että Kali etsi Ollea. Huusi ja meni ympäri kämppää ympärilleen vilkuillen. Kali tykkäsi tyttärestään. Kun Olle aktivoitui Kali meni usein innoissaan sen luokse, kiehnäsi ja maukui.
Ollen viimeisenä yönä minun oli vaikea nukkua. Olisin halunnut viedä sen päivystykseen jo yöllä, ja pelkäsin löytäväni aamulla keittiön matolta kuolleen kissan. Annoin Ollelle viimeisenä ateriana puolikkaan Latz-pussin, se kun
tykkäsi Latzista paljon. Sanoin ääneen sille että se saa toisen puolikkaan kun
palaa kotiin. Mutta ei se palannut, ja tuntui hirveältä joutua
heittämään se toinen puolikas roskiin.
Jokainen suree eri tavalla. Minun on vaikea syödä. Syöminen tuntuu vastenmieliseltä. Ja sitten tulee vieläkin huonompi olo syömättömyyden takia. Silmät on tietysti turvoksissa itkemisestä. Ja pahin on tietysti se että sydämestä ottaa. Ja se alkoi heti kun perjantaina huomasin ettei Olle ollut pessyt naamaansa syötyään. Ei se raukka voinut tietenkään enää pestä edes kasvojaan koska jalat/tassut oli niin heikot.
Olle oli kuopukseni, ja niin minun kissani. Ja sylikissa. Kun se ei kasvettuaan enää mahtunut syliini se tykkäsi maata päälläni sängyssä.
Tein viime viikolla Zooplussan tilauksen miettien onkohan Tapsa enää elossa kun se saapuu. Tilasin lähinnä Tapsalle recovery- ja penturuokia, pateemallisia. Mutta tilasin myös naudanrasvajauhetta molemmille. Olin katsellut sitä pitkään koska olisin epätoivoisesti halunnut yrittää lihottaa Ollea, mutta sitä mahdollisuutta en enää saanut.
Aina olen miettinyt että missähän järjestyksessä kissani kuolevat. En koskaan halunnut saada tietää vastausta. Ja tämä järjestys on ihan väärä, Olle oli nuorin. Ja leikilläni olen ajatellut että ehkä ne tekevät joukkoitsemurhan. Ja viime viikolla se oli lähellä, oltaisiin voitu menettää kaksi kissaa viikon sisällä, tai jopa päivän parin sisällä. Jos Tapsa ei olisi alkanut syödä se olisi lopetettu to tai pe. Ja sitten Olle meni lauantaina...
Tätä biisiä olen kuunnellut uudestaan ja uudestaan. Vaikka kaikki sanat eivät sovikaan Olleen, niin suuri osa kuitenkin.
Viimeksi kerroin 16-vuotiaan kissani Ollen ikävästä torstaipäivästä. Kun perjantaina tulin kotiin lenkiltä huomasin kauhukseni että Ollen naama on aivan ruuassa. Se ei ollut puhdistanut suutaan syömisen jälkeen niin kuin kissat aina tekevät. Ajattelin heti että kissan eliniänodote ei voi olla kovin pitkä jos se ei pese edes kasvojaan.
Perjantain ja lauantain välisenä yönä huomattiin että Olle ei enää pystynyt kävelemään kunnolla. Pahimmillaan se veti takajalkojaan perässään. Puolisohan sanoi minulle jo torstaina että Ollen kävelyssä on outoa heikkoutta, mutta minä en vielä silloin huomannut mitään. Pelättiin jopa sitä että Olle on saanut jonkin aivojutun ummetuksen ja pinnistelyn takia.
Lauantaiaamuna Olle näytti vähän paremmalta. Se pystyi istumaan ja vähän kävelemään, ja naukui ruokaa. Ollen ruokahalu pysyi hyvänä loppuun asti.
Olin googletellut asiaa ja toivoin kovasti että Ollen kävelyongelmat johtuisivat niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kaliumin puutteesta, sen kaliumarvo oli liian alhainen jo aika kauan sitten mutta eläinlääkäri ei silloin määrännyt kaliumlisää. Munuaisten vajaatoiminta voi aiheuttaa kissalle kaliumin puutetta.
Mutta ei. Toki munuaisarvot olivat pielessä mutta ei kovin pahasti, ja kalium oli normaali. Mutta Ollella oli paha anemia, aluksi jopa verensiirtoa harkittiin. Halusin että Ollea ei vielä lopeteta vaan otetaan sairaalahoitoon.
Mutta pian tuli puhelu. Vatsan ultraäänessä paljastui suolistossa kasvain, eikä mitään ollut tehtävissä.
Tieto kasvaimesta selitti paljon. Ollen viimeaikaisen ummetuksen. Ja kyllähän ne merkit olivat siellä jo aiemmin. Siinä vaiheessa kun Ollella alkoivat vuorotella ripuli ja ummetus, ja kun se siirtyi elämään 99% keittiön matolle.
On niin väärin että nuorin kissani kuoli ensimmäisenä. Ollen äiti, 19-vuotias Kali sen kun porskuttaa luonani, ja Ollen isä kaverini luona.
Karmea viikko. Kun viikon alussa itkin Tapsan takia sen ollessa sairaalahoidossa en olisi voinut arvata että Olle onkin se joka kuolee ennen viikon loppua. Mutta mitään jossiteltavaa ei jäänyt, Olle oli pakko lopettaa. Kun kissa ei pysty esim. kävelemään tai paskomaan niin elämän perusedellytyksiä ei ole.
Tämän piti alunperin olla Tapsan muistokirjoitus, mutta kävikin niin että keräsin muistoalbumia väärästä kissasta. Jonkinmoinen ennätys sekin että kaksi eri kissaa joutuu sairaalahoitoon viikon sisällä.
Se ongelma elämässä juuri on että se väistämättä johtaa kipuun,
kärsimykseen ja kuolemaan. En suosittele kenellekään. En ihmiselle enkä
eläimelle.
Tänään torstaina seurattiin vierestä Ollen pitkää ja vaikeaa synnytystä.
Olle oli koko viikon yrittänyt paskoa, ja oltiin annettu sille
laksatiivia ja jopa laktoosia sisältävää Ipakitinea, joka on aiemmin
aiheuttanut sille ripulin. Ja tietysti niitä viljoja sisältäviä ruokia.
Tänään annettiin myös viimeisenä keinona parafiiniöljyä. Viimein
alkoi näkyä valoa tunnelin päässä paskaa reiän päässä, ja sen innoittamana annettiin sille taas peräruiske.
Ensimmäistä kertaa Ollea ei kiinnostanut ruokakaan eli sen olo oli
selvästi tukala. Lopulta Olle sai pihalle pari kunnon pökälettä. Se vaan on huvittavaa että Ollella on ollut krooninen ripuli vuosia ja nyt onkin näin paha ummetus. Noh nyt on Ollen päivystyskäynti... ei peruttu mutta ainakin lykätty.
Ja
illalla Olle oli taas normaalisti maukumassa ruokaa. Olle on viime
aikoina alkanut maukua jatkuvalla syötöllä kun odottaa saavansa ruokaa.
Mau mau mau. Ja teitpä sitten mitä tahansa keittiössä niin Olle luulee
että teet sille ruokaa.
Ja eipä ihmekään. Tuli tajuttua että
vaikka Ollen ripuli palaisi niin on pakko antaa sille jatkossakin
viljoja sisältäviä ruokia. Viljattomalla ruokavaliolla se kuolee
nälkään. On vaan niin nirso kissa.
Ja mitä Tapsaan tulee niin se on voinut olosuhteisiin nähden hyvin. Syö ja muuta. Syömättömyydenkin aikana se vaikutti petollisen hyvävointiselta. Kun vertaa vaikkapa Kaliin joka joulukuussa syömättömyytensä aikana vain kyhjötti jossain kipeän näköisenä. Tuli ihmeteltyä elääkö Tapsa pyhällä hengellä. Kun ei se vaan tajua että syömättömyys tappaa. Ihmettelen miten Tapsan sydän on kestänyt kaiken tämän karmeuden.
Kun katsoin Tapsaa päivänä jona se oli tarkoitus lopettaa... niisk.
Tässä nyt kauhulla odotetaan milloin Tapsa lopettaa taas syömisen. Olen ihan varma että se tapahtuu viimeistään silloin kun sen antibioottikuuri loppuu. Tai kun puolisoni lähtee työmatkalle. Tai kun sen nuha palaa. Ja se nuha palaa 100% varmuudella.
Tapsa sai peräti viiden päivän antibioottikuurin. Maailmalla suositellaan kissan krooniseen nuhaan vähintään 3-4 kuukauden kuuria. Elikkäs ei täällä Suomessa ja Kuopiossa ole kissalla mitään mahdollisuutta selvitä hengissä.
Tuntuu niin epäreilulta ja turhalta että kissa kuolee tukkoisen nenän takia.
Mitä tässä voisi enää tehdä? Kortisonia haluaisin kokeilla, on mahdollista että se voisi auttaa, mutta tuskin eläinlääkäri sitä antaisi. Höyryhengitys olisi hyvästä, mutta miten saat kissan pysymään sellaisen laitteen äärellä? Toki Tapsa on joskus mukana kuumassa suihkussa, mutta ei se taida riittää. NACia en ole vielä koettanut, vaikka se onkin limaa poistava aine. Antihistamiineistakin voisi olla apua. Monestakin aineesta voisi olla apua kissan nenään tungettuna, mutta miten ne sinne saa? En hitto haluaisi että kissa kuolee turhaan kun apua olisi varmasti olemassa.
Tapsan ollessa tehohoidossa aloin koota siitä muistoalbumia. Nyt elän vielä pienen hetken toivossa että se onkin Tapsa joka joutuu kokoamaan muistoalbumin minusta.
