Tuntuu siltä että kissojen kuolema on jotain sellaista mistä ei voi koskaan päästä yli.
Elämä on täysin muuttunut. Kissojen poismeno näkyy kaikessa arjen tekemisessä, kaikissa rutiineissa.
Ei tarvitse pelätä että Tapsa räkii sänkyyn tai muualle. Tai että Kali yrittää paskoa sänkyyn, tai Olle ripuloida sinne tai lattioille, tai pyyhkiä perseensä lakanaan. Aamulla ei tarvitse huolehtia siitä onko Olle pissinyt vessanedusmatolle.
Ylipäänsä saa nukkua enemmän. Kissat eivät enää herätä, eikä kaikkia tekemisiä tarvitse rytmittää niiden ruoka-aikojen mukaan.
Pyykit voi ripustaa kuivumaan niin että narut roikkuu, ei ole enää Ollea repimässä niitä. Kukaan ei ole tunkemassa itseään vaatekaappiin tai vaatehuoneeseen. Kukaan ei tule tietokonenäyttöni eteen "häiritsemään" "tärkeitä" tekemisiäni. Kun viilaan kynsinäni kukaan ei tule ihmettelemään että mitäs epäilyttävää ääntä täältä kuuluu, ja halua kynsiviilaa leikkikalukseen. Voin käydä suihkussa pelkäämättä että Olle ripuloi sillä aikaa. Kun kulkee kämpässä pimeässä ei tarvitse pelätä että jyrää jonkun kissan alleen. Ruokansa voi jättää vapaasti pöydälle, ei mene kukaan härkkimään. Ei tarvitse olla hysteerinen jokaisen hammaslangan ja langanpätkän takia. Voi jopa jättää muovipussin lattialle pelkäämättä että joku tukehduttaa itsensä siihen. Eikä Ollea ole nuolemassa kaikkia mahdollisia muoveja. Enää ei mene sukkia pesuun sen vuoksi kun on astunut oksennukseen tai paskaan. Keittiön ja vaatehuoneen kaapit ovat tyhjentyneet kissojen ruuista, niihin voisi muka laittaa jotain muuta. Mutta mitä?
Yhteen aikaan minulla oli Tapsan kanssa sellainen rutiini että aina kun laitoin teeveden kiehumaan niin Tapsa tuli keittiöön siliteltäväksi. Yritin joskus jopa huijata Tapsaa sillä lakanoita vaihdettaessa. Jotta sain Tapsan pois lakanoiden kimpusta laitoin teeveden kiehumaan huijatakseni sen keittiöön.
Edellisessä asunnossa Tapsalla oli ikävä tapa. Lähes joka yö kun me ruvettiin nukkumaan Tapsa otti pallonsa ja alkoi huutaa se suussaan että "heittäkää mulle palloa NYT". Koskaan ei tuossa tilanteessa öisin sille palloa heitetty, mutta silti se jatkoi tuota tapaansa pitkään. Tuli mietittyä että naapurit varmasti tykkää...
Yritän koko ajan pitää mielessäni Ollen nau'un. Sillä oli omalaatuinen nauku, enkä haluaisi unohtaa sitä. Olisi kai pitänyt videoida kissoja enemmän, tosin oman digikameran videot ovat niin laaduttomia että en sitä juurikaan videoihin käyttänyt.
Juuri Olle se tässä eniten harmittaa. Koen pettäneeni Ollen. Ollen kuolema pääsi yllättämään täysin. Vaikka jälkikäteen ajateltuna kaikki merkit olivat näkyvissä. Ja minä vain nauroin kun keittiön matolle elämään siirtynyt Olle ei joskus edes meinannut siirtyä pois matolta kun imuroin. Pidin sitä vain laiskana. Ja kun se laihtui ja söi vähemmän ja oli jatkuvasti kerjäämässä ruokaa, pidin sitä vain nirsona. Ja kun Ollen krooninen ripuli muuttui ummetukseksi, pidin sitä vain munuaisten vajaatoiminnasta johtuvana. Miksi ei tullut pieneen mieleenkään että Ollella voisi olla suolistokasvain? Se nimittäin tuli kyllä mieleen kun toissajouluna Kali lakkasi syömästä ummetuksen takia.
Kissaunia
Näin unen Ollesta, ja tällä kertaa kyseessä oli "oikea" Olle. Se tuli kotiin monta kuukautta kuolemansa jälkeen, hyvinvoivan näköisenä ja jopa hiukan lihoneena. Ihmettelin miten se voi olla elossa. Kun sen piti olla kuollut, sillä piti olla suolistosyöpä ja suoli tukossa. En saanut unessa vastauksia kysymyksiini.
Toisessa unessa kaikki kissat tulivat kotiin terveinä. Ajattelin että sen on pakko olla unta, ja yritin herättää itseäni nipistelemällä, mutta ei. Oli sitten pakko ruveta miettimään mitä tehdä kun kotona on kolme kissaa, eikä tippaakaan kissanruokaa. Lopulta katsoin Ollen silmiä, ja rupesin itkemään kun tajusin ettei se kissa ollutkaan Olle. Oikealla Ollella kun oli uniikit, eripariset silmät. Eikä tuo uni jäänyt ainoaksi kerraksi, näin vastaavan uudestaan ja taas tunnistin Ollen feikiksi silmien perusteella.
Yhdessä unessa olin saanut otettua valokuvia kissakummituksista. Jokin muukin kuin yliluonnollisuus oli silti pielessä, Ollejakin oli kuvissa useampi kuin yksi.
Eräässä toisessakin unessa oli kaksi Ollea. Ja sitten oli Tapsa menemässä ruokani kimppuun, juuri kun kehuin että siitä ei enää ole pelkoa.
Enää ei tarvitse ostella kissoille yhtään mitään. Harmittaa kun esimerkiksi Facebookissa ja Youtubessa on kissamainoksia, ja omissa K-plussatarjouksissa kissojen ruokia.
Kaikkea kuluu nyt vähemmän. Kissojen kuoltua vedenkulutus on laskenut noin 75%!! Vessapaperia, talouspaperia. Pakastepusseja meni ennen yksi päivässä jätöksiin. Nyt en tiedä miten loppukäyttäisin ne elintarvikkeisiin käytetyt pussit. Jopa vanulappuja ei nyt kulu. Niitä saattoi mennä monta päivässä Tapsan nenän pyyhkimiseen, ja ostinkin niitä usein nipputarjouksista.
Jätettä tulee niin hiton vähän. Sekajäte oli ennen pakko viedä joka toinen päivä, lähinnä Ollen jätösten vuoksi. Nyt sitä tulee hyvin vähän, kuten kaikkea muutakin. Bioa ja metallia.
Kissankarvat. Niitä ei ole enää kaikkialla, kuten omassa naamassa. Aina kun löydän naamastani valkoisen kissankarvan, ajattelen vain että tämä on yksi viimeisistä. Ja että se voi olla kenen vain kolmesta kissasta, ei voi tietää kenen.
Joka kerta imuroidessa itkettää. Täällä on niin luonnottoman siistiä, ei ole kissakarvoja eikä hiekkaa. Ennen piti imuroida kaksi kertaa viikossa, nyt sille ei olisi juurikaan tarvetta. Ja imurihan alkoi oikutella jo ennen kissojen kuolemia. Se alkoi siitä kun osuin imuroidessa pistokkeeseen, ja imuri lakkasi silloin toimimasta. Sen kerran jälkeen imuri ei ole välttämättä mennyt päälle. Joutuu kokeilemaan montaa eri pistorasiaa, ja asettelemaan pistokkeen pistorasiaan erityisellä tavalla ennen kuin imuri suostuu toimimaan. Se on myös mennyt pois päältä kesken imuroinnin esimerkiksi siksi kun imuri on kulkenut johdon päältä.
Siitä on jo kuukausia aikaa kun laitoin roskiin viimeisen pölypussin joka oli täynnä kissankarvoja. Mutta siinäkin näkyi päällimmäisenä pelkkää pölyä. :(
Nykyään haluaisin antaa neuvona kaikille kissanomistajille että vanhoille kissoille kannattaa aina eläinlääkärikäynnin yhteydessä tehdä vatsan ultraääni. Joillakin eläinlääkäreillä se taitaakin kuulua seniorikissojen terveystarkastukseen, ja hyvästä syystä. Kaikilla kolmella kissallani vatsan ultraääni olisi paljastanut asioita. Eniten harmittaa että sitä ei Ollelle huhtikuussa tehty, kun se oli taas eläinlääkärissä kroonisen ripulin takia. Enkä itse silloin vielä tajunnut ja tiennyt asioista että olisin voinut pyytää ultrausta.
Kuolema on ollut minulle ongelma siitä asti kun lapsena tajusin että mikään tässä elämässä ei muuta sitä tosiasiaa että jonain päivänä minäkin makaan arkussa ja minut laitetaan maahan matojen syötäväksi. Muut ihmiset tuntuvat pystyvän sulkemaan kuoleman olemassaolon pois tietoisuudestaan minua paremmin. Ja nyt kuolemaa on tungettu suoraan päin naamaa, ja sitä en kestä. Jos hetkeksikään pysähdyn ajattelemaan kissojen poissaoloa niin itkuhan siitä tulee.
Lemmikin kuolema pysäyttää ja sen käsittely vaatii aikaa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti