27. heinäkuuta 2017
26. heinäkuuta 2017
Peli: Life is strange
Sisältää juonipaljastuksia!
En aluksi tajunnut miksen tykännyt Playstation Plussan kesäkuun pelistä Life is Strange. Heti alussa ärsytti se että joutui pelaamaan samat tylsät kohdat monta kertaa. Mutta vähänpä tiesinkään, sen alun koulutunnin joutuu elämään uusiksi oikeasti miljoona kertaa, ja viimeisellä kerralla jopa Max kommentoi että tämän täytyy olla helvetti. Mutta inhossani peliä kohtaan oli kai lopulta kyse siitä etten vain todellakaan halunnut palata koulumaailmaan koulukiusatuksi, paskojen ihmisten keskelle.
Life is strange kertoo siis lukiota käyvästä Maxista, joka yllättäen huomaa voivansa matkustaa ajassa taaksepäin. Uuden supervoimansa avulla Max pelastaa parhaan ystävänsä Chloen kuolemalta. Menneisyyden muuttaminen toisenlaiseksi onkin aina erityisen hyvä idea? Ja aikamatkustus on terveellistä?
Ainoa syy miksi edes halusin tehdä tästä pelistä minipostauksen on tämä kuva. Tai ylipäänsä tuo kohtaus pelin viimeisessä luvussa. Valokuvauksenopettaja Mr Jefferson oli ainoa sympaattinen hahmo koko pelissä, kaikki muut olivat ilkeitä ämmiä tai muuten vaan rikollisia ja laiskoja luusereita (Chloe). Enpä tiedä mikä reaktioni olisi ollut jos en olisi lukenut spoilereita. Vastasin tietysti Mr Jeffersonille I love you. Oispa ollut ihanaa päästä elämään hänen pimiössään ikuisesti. "I hope you don't mind needles or duct tape."
Lopussa uhrasin tietysti Chloen, sillä sen tyypin nyt vaan oli määrä kuolla sillä viikolla. Niin tapahtui jopa toisissa todellisuuksissa. Siinä toisessa vaihtoehdossa miten monta kaupunkia ja miten paljon ihmisiä Maxin olisi pitänyt uhrata ennen kuin hän tajuaisi että Chloea ei voi/kannata pelastaa.
En aluksi tajunnut miksen tykännyt Playstation Plussan kesäkuun pelistä Life is Strange. Heti alussa ärsytti se että joutui pelaamaan samat tylsät kohdat monta kertaa. Mutta vähänpä tiesinkään, sen alun koulutunnin joutuu elämään uusiksi oikeasti miljoona kertaa, ja viimeisellä kerralla jopa Max kommentoi että tämän täytyy olla helvetti. Mutta inhossani peliä kohtaan oli kai lopulta kyse siitä etten vain todellakaan halunnut palata koulumaailmaan koulukiusatuksi, paskojen ihmisten keskelle.
Life is strange kertoo siis lukiota käyvästä Maxista, joka yllättäen huomaa voivansa matkustaa ajassa taaksepäin. Uuden supervoimansa avulla Max pelastaa parhaan ystävänsä Chloen kuolemalta. Menneisyyden muuttaminen toisenlaiseksi onkin aina erityisen hyvä idea? Ja aikamatkustus on terveellistä?
Ainoa syy miksi edes halusin tehdä tästä pelistä minipostauksen on tämä kuva. Tai ylipäänsä tuo kohtaus pelin viimeisessä luvussa. Valokuvauksenopettaja Mr Jefferson oli ainoa sympaattinen hahmo koko pelissä, kaikki muut olivat ilkeitä ämmiä tai muuten vaan rikollisia ja laiskoja luusereita (Chloe). Enpä tiedä mikä reaktioni olisi ollut jos en olisi lukenut spoilereita. Vastasin tietysti Mr Jeffersonille I love you. Oispa ollut ihanaa päästä elämään hänen pimiössään ikuisesti. "I hope you don't mind needles or duct tape."
Lopussa uhrasin tietysti Chloen, sillä sen tyypin nyt vaan oli määrä kuolla sillä viikolla. Niin tapahtui jopa toisissa todellisuuksissa. Siinä toisessa vaihtoehdossa miten monta kaupunkia ja miten paljon ihmisiä Maxin olisi pitänyt uhrata ennen kuin hän tajuaisi että Chloea ei voi/kannata pelastaa.
3. heinäkuuta 2017
39
Käytiin lauantaina pitkästä aikaa vähän viihteellä. Harmittaa että Bowldinerin ruokalista muuttui, en kovin paljon tykännyt Cobb-salaatista. Albatrossissa mokasin kun tajusin vasta baaritiskillä että jotain hyvin oleellista puuttui. Giggeliltä oli kysytty henkkareita ja sehän oli minun laukussani.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
