Yölento: Lisan tarina

Kuinkahan monta vuotta siitä on kun olen edellisen kerran saanut jonkin tekemäni videon valmiiksi asti? Innostukseni laskee aina niin nopeasti että on syytä saada projekti valmiiksi äkkiä. Ja elokuvastahan on niin paljon helpompi tehdä video kuin sarjasta, kun ei tarvitse leikkiä kuin yhdellä tiedostolla. Sarjassa kun voi olla vaikka muutama sata jaksoa..

Viime viikolla aloin lukea uralla Red Eye fan ficcejä. Kauan siinä kesti mutta sain luettua NicolinaN:n kaikki Red Eye ficit. Jotkut tarinat olivat todella synkkiä. Dis-tur-bing. Mutta tykkäsin hitosti.

Eilen tiistaina katselin urakalla Red Eye fanivideoita. Niiden katsominen sai haluamaan jonkin kunnollisen videoiden editointisoftan... Muiden videoissa kun oli kaikenlaisia efektejä joita shitillä Windows Movie Makerilla ei voi tehdä. Kaikista eniten haluaisin semmoisen millä voi laittaa videoklipin kulkemaan lopusta alkuun.

Sitten eilen illansuussa sain idean kahteen omaan Red Eye-videoon. Niistä ensimmäisenä työlistalle joutui Lisan tarina. No ainakin pidän tästä enemmän kuin ensimmäisestä Red Eye-fanivideostani, jota en jaksanut tarpeeksi tehdä. Ei sillä että olisin jaksanut tätäkään, alle vuorokaudessa valmista. Ja Lisan tarina onkin näköjään kolmaskymmenes valmistunut videoni. Saa onnitella. Voisiko muka aikaansa ja elämäänsä paremminkin käyttää?

Aihe: Elokuva Yölento/Red Eye
Musiikki: Russian Roulette/Rihanna



Wait, did someone break your heart?



Mikä ihmeen Yölento?

Zombeja

Lauantai-iltana käytiin syömässä Introssa. Oli  ilmeisesti ruuhka-aika sillä jouduttiin odottamaan pöytää jonkin aikaa. Ruokalista on vaihtunut edellisestä, olisin niin halunnut sitä ihanaa kanasalaattia. Söin kanaa bearnaise-kastikkeella ja lämpimillä kasviksilla. Yöllä olin todella lähellä oksentaa ruoat pihalle. Taas se "vielä yksi drinkki" oli liikaa. Näin unen jossa äidin selvänäkijä-työkaveri ennusti etten elä huomiseen. Hän oli kuulemma aina ennen osunut oikeaan ennustuksissaan.

Myöhemmin sunnuntaiaamuna näin pitkän unen Walking Deadista. Aluksi olin kerrostaloalueella piilossa pienessä kolossa talon kivijalassa, zombeja kulki koko ajan ohi. Samaan piiloon tuli muitakin ihmisiä ja jotkut zombit huomasivat meidät. Yksi zombie tunki koloon ja joku ampui sitä otsaan.

Myöhemmin kohtasin pariskunnan jonka miehen kasvoille oli tapahtunut jotain ja hän piti siksi metallista pönttöä päässään. Pönttöpää sytytti pönttönsä tuleen ja uhrasi itsensä jotta me muut pääsisimme karkuun. Yritimme päästä tikapuita pitkin kerrostalon katolle. Se oli vaikeaa sillä tikapuiden alin puomi oli niin korkealla. Zombeja oli katollakin, siis miten ne olivat sinne päässeet?

Pari tyyppiä eteni katolla pieneen huoneeseen, toinen niistä oli pönttöpään tyttöystävä. Mutta huoneen seinät alkoivatkin lähestyä toisiaan, he olivat jätepuristimessa. Koko juttu olikin sittenkin vielä elossa olevan pönttöpään kosto pettävälle tyttöystävälleen. He tosin pääsivät elossa pois huoneesta.

Lopuksi mentiin kouluun jossa oli menossa joku viikonloppu-tapahtuma. Siellä olevat ihmiset eivät tienneet ollenkaan zombie-maailmanlopusta. Neuvottiin kaikkia ryhmittymään liikuntasalin takaseinälle ja ottamaan käsiinsä veitsiä ja saksia. Paikalla oli myös isäni.



Vielä ei ole ollut toista yöhikoilu-episodia, sitähän kauhulla odotan.

Amazing Race jatkuu Suomessa sittenkin. Lauantaisin klo 21 2.3. alkaen.

Maanantaiyönä näin unta leffasta Uinu uinu lemmikkini. Olin muutaman viikon ajatellut että pitäisi katsoa se pitkästä aikaa. Ja pakkohan se sitten oli kun näin jo unenkin.





Five incredibly creepy “Pet Sematary” scenes

Järkyttävä yöhikoilu

Perjantaiaamuna heräsin yhdeksältä. Olin aivan hiessä, paitani oli läpimärkä, kuin suihkun jäljiltä. Samoin sänky. Ajattelin jopa sitä että joku kissa on kussut päälleni, mutta ei. Ei tuollainen äkillinen ja älytön yöhikoilu voi olla normaalia. Toinen puoli kropasta oli tietysti puutunut. Aikaisemmin yöllä sain noin miljoona kauhukohtausta eli yö oli jo muutenkin tarpeeksi karmea.

Torstaina käytiin ystävänpäivän kunniaksi jäkisottelussa Kalpa-Hifk. Kalpa voitti 4-0. Selkäni kipeytyi istumisesta, päätäni potkittiin ja päälleni syljettiin.


Jokin aika sitten Tapsa meinasi tukehtua pakastepussiin. Huomasin tilanteen kun sillä oli pussi päässä kaulaa myöten. Pussi on juuri Tapsan pään levyinen eli tuskinpa olisi saanut sitä itse pois. Onneksi olin kotona ja onneksi Tapsa ei lähtenyt karkuun vaan sain napattua pussin pois.

Sokeri – puhdasta, valkoista ja vaarallista

Selkä paskana

Jo muutaman kuukauden minulla on ollut alaselkäkipua. Tähän asti sitä on ollut vain silloin kun nousen ylös istumasta, silloin on pitänyt hetken aikaa kulkea kumarassa ennen kuin on kärsinyt oikaista selän. Alussa ajattelin että selkäkipuni liittyy kuviteltuun endometrioosiini, koska kipu oli samalla puolella alaselkää kuin pahimmat endokivut ovat aina olleet. Viime viikon keskiviikkona kun aloin kävellä keskustaa kohti iski järkytys, kipu tuntui koko ajan kävellessä.

Perjantaina en mennyt töihin. En saanut yöllä nukuttua kun mikään asento ei ollut kivuton. Työterveyshoitaja vaikutti huolestuneelta ja käski menemään lääkäriin. Työterveydessähän en sinne pääse. Onneksi juuri silloin eli klo 12-13 oli soittoaika terveyskeskukseen. Nykyäänhän siellä on takaisinsoittopalvelu, eikä mennyt kauaa kun minulle soitettiiin. Sain viimeisen päivystysajan klo 13. Sain lääkitystä ja sairaslomaa tiistaihin asti.

Enpä tiennyt miten invalidisoivia alaselkäkivut voivat olla. Kun ei esimerkiksi meinaa päästä edes sängystä ylös tai saa sukkia laitettua jalkaan niin ei paljoa naurata. Itkettää kyllä senkin edestä.

Lauantaina otin omaa lihasrelaksanttia kun en lääkäriltä saanut eli viiniä. Viimeisen lasillisen kaadoin vahingossa yöpöydälle ja parketille. Kaukosäätimet kärsivät pahiten mutta onneksi toimivat vielä. Vieressä olleet kirjastonkirjat selvisivät ilman vahinkoja. Olin tajuamattani todella humalassa. Meinattiin lähteä Introon mutta bussipysäkillä muutin onneksi mieleni. Viini auttoi kyllä kipuihin paljon paremmin kuin särkylääkkeet. Sunnuntaiaamuna huomasin vasta toisella vessareissulla että housut on väärinpäin jalassa.

Maanantaina vointi oli ensimmäisen kerran hiukan parempi, mutta eipä se lohduttanut kun tuli tieto että isä on sairaalassa sydäntarkkailussa. Sitten yöllä sain pelkkiä kauhukohtauksia enkä juuri nukkunut.

Sunset Beachin The Moment. Pahan kaksosen tarina on nyt (toistaiseksi) ohi, ja parrasvaloihin pääsee Marian paluu. (sekä hyökyaalto joka ei juurikaan minua kiinnosta)