Ainakin tämän joulun parhaat joulubiisit (Sika on tietysti paras, mutta sitä minulla ei ole):

C'est Noel/Jordy
Cool Jerk(Xmas Mix)/The Capitols
All Alone on Christmas/Darlene Love
Last Christmas/whatever
Last night I saw Santa Claus/NKOTB
I'll Be Missing You Come Christmas/NKOTB
Walking in the Air

Joulun paras leffa on tietysti...


Aiheeseen liittyen.

Tänä aamuna minulle tarjottiin joululahjaa mutta kieltäydyin ottamasta sitä vastaan. Selitin tädille että hän haluaa varmasti antaa sen vakituiselle työntekijälle, joka on työvuorossa huomenna.

Unet jäivät todella vähiin, mitäs nukuin päiväunet eilen. Aamulla pienen koiran räksytys herätti minut, olisin voinut tappaa sen hurtan siihen paikkaan. Koirat ovat tunnetusti saatanasta.

Näin unen jossa viisaudenhampaani leikattiin, jostain syystä Siilinjärvellä. Ja jostain syystä Sherry oli mukanani. Ja jostain syystä päätimme ettemme kävelisikään Kuopioon vaan aloimme etsiä bussiasemaa. Vastaan tuli kauheasti tuttuja. Kaikki ihmettelivät ulkonäköäni, minua se ei häirinnyt. Poskeni ja leukani olivat turpeessa kuin pallo. Iho ei ollut sitä kestänyt vaan oli ratkeillut leveille avohaavoille. Oloni oli ihana koska puudutus vaikutti vielä. Odotin kauhulla sitä että sen vaikutus lakkaisi.

Jostain syystä lekuri ei ollut määrännyt minulle mitään lääkkeitä, ei antibiootteja eikä särkylääkkeitä. Menin vielä takaisin hänen vastaanotolleen valittamaan hänelle siitä. Lekuri sanoi että tarvitsen antibiootteja vain jos tulee tulehdus. Jankutin ja jankutin että mistä muka tiedän että minulla on tulehdus? Vittuilimme toisillemme ärtyneinä. Kesken matkan bussiasemalle jouduin tietysti kulkemaan koulussa esiintymislavan poikki salin ollessa täynnä ihmisiä. Näen usein unia joissa olen Siilinjärvellä etsimässä bussiasemaa enkä koskaan löydä sitä.

Kävin äsken shoppailemassa ja hain samalla firman joululahjan. 16-osainen astiasto, lautasia. Cool. Paitsi että olkapää meinasi mennä sijoiltaan kantaessa. Selvisin kuitenkin bussiin asti eikä tarvinnut tulla taksilla.

Katsoin Dexterin ensimmäisen kauden kokonaan. Ajoitukseni taisi olla täydellinen. Katsottuani viimeisen jakson tajusin että se oli näytetty USA:ssa vain pari päivää sitten. Mahtava sarja ja mahtava kauden päätösjakso. Kaikkien mielestä se on perfect, perfect, perfect... Kauden edetessä tajusin liian aikaisessa vaiheessa kuka Ice Truck Killer on, mutta viimeisen jakson juonenkäänne oli täysi yllätys. Ja Dexterin tavoin itkin... Mutta eihän psykopaatti-Dexterin pitäisi pystyä itkemään?

Toinen kausi alkaa vasta ensi vuoden lokakuussa, kamala odotus on siis edessä. Seuraavaksi pitääkin lukea kirja(t) johon sarja perustuu, Darkly Dreaming Dexter... Ensimmäisen kauden tapahtumat ovat pääosin juuri tuosta kirjasta. En halua spoilata itseäni kakkoskauden suhteen joten Dearly Devoted Dexter saapi jäädä toistaiseksi lukematta.

Täysin uskomatonta. Kymmenen vuotta sitten hajonnut Take That on tehnyt virallisen paluun. En edes tiennyt siitä ennen kuin näin töllössä mainoksen heidän uudesta albumistaan ja silmäni putosivat hämmästyksestä. Tiesin vain sen että he tekivät kesällä kiertueen Englannissa. Liput myytiin loppuun sekunnissa... Taisivat pojat tajuta että vielä on faneja helkutisti jäljellä, ja Take Thatilla ansaitsee rutkasti enemmän kuin noloilla soolourilla... Uuden albumin biisit ovat tietysti hyviä ja Patience soi päässä koko ajan.

Netistä löytyi myös yksi heidän viime kesän konserteistaan. Mieletön määrä ihmisiä. Tulee ihan nuoruus mieleen kun vanhat ukot heiluvat lavalla. I'm so cold and all alone... 'Pray' rules now and forever.

Konsertin päätti tietysti Take Thatin kaikkien aikojen paras biisi, Never Forget.

Been on this path of life for so long, feel I've walked a thousand miles
Sometimes strolled hand in hand with love, everybody's been there
With danger on my mind I would stand on the line of hope, I knew I could make it
Once I knew the boundaries I looked into the clouds and saw,
My face in the moonlight
Just then I realised what a fool I could be
Just cause I look so high I don't have to see me
Finding a paradise wasn't easy but still
There's a road going down the other side of this hill

Never forget where you've come here from
Never pretend that it's all real
Someday soon this will be someone else's dream

Been safe from the arms of disappointment for so long,
Feel each day we've come too far
Yet each day seems to make much more, sure is good to be here
I understand the meaning of "I can't explain this feeling", now it feels so unreal
At night I see the hand that reminds me of the stand I make
The fact of reality

We've come so far and we've reached so high
And we've looked each day and night in the eye
And we're still so young and we hope for more, But remember this
We're not invincible, we're not invincible, no
We're only people, we're only people
Hey we're not invincible, we're not invincible

So again I'll tell you...

Alkuviikosta tuli työnantajalta kutsu ryhmäkehityskeskusteluun. Aluksi luin että se on pakollinen, mutta se onkin palkallinen. Huh. Mikään raha maailmassa ei saisi minua vapaaehtoisesti osallistumaan keskusteluun. Varsinkin kun kaikki keskustelunaiheet ovat luokkaa "tuloskortin tavoitteet" ja "konsernin arvojen toteutuminen omassa työssäsi". Siis häh?! Ei voi muuta kuin nauraa.

Trust me, I have no idea what I'm doing... Olen viime ajat pähkäillyt erään erittäin tärkeän päätöksen kanssa. Eilen sitten oli deadline ja tein pakotettuna päätökseni. Kun mahdollisuus sen muuttamiseen oli mennyt, tajusin valinneeni väärin. Olin osittain helpottunut siitä, että viimein tajusin mitä oikeasti haluan. Tänään oli kuitenkin onnekkaasti vielä mahdollisuus tehdä jotain asian eteen, ja nyt... pelottaa. Asia on hoidossa, ja somebody's life is about to change.

Tuota pähkäilyä ennen mielessä oli ja on vain yksi asia eli heti tammikuun alussa koittava leikkaus. Upea alku uudelle vuodelle. Pelkästään sopivien lääkkeiden löytäminen on työn ja tuskan takana, kun näköjään vanhaa tuttua ei enää ole. Ensi viikolla pitäisi soitella, että saisi vapaat.

Jokohan niitä joululauluja pitäisi kuunnella? Kohta huomaan joulun jo olevan ohi ja unohtaneeni nekin.

Tein tänään nakkikeittoa ensimmäisen kerran elämässäni. Ilman perunaa tietysti, sillä peruna on tunnetusti perkeleestä. Innostuin muiden ainesten kanssa niin, ettei kattilaan meinannut mahtua ollenkaan nakkeja. Damn. Keittoa valmistui niin paljon että ajattelin sen riittävän huomiselle asti, mutta taisin olla väärässä. Keittoa uppoaa tietysti siksi paljon, ettei siinä ole yhtään rasvaa. Olisi varmaan pitänyt ujuttaa mukaan voita.

Jee jee ja Jerry Cotton! Eihän tämä voi olla tottakaan. Tämä tyttö bilettää 30.12. Puikkari ym. here I come. Juon innoissani muutaman litran vodkaa ja päädyn pöytien alle konttailemaan, kuten tavallista.

Viime päivinä olen katsellut USA:ssa tänä syksynä alkanutta Dexter-sarjaa. Se kertoo poliisin rikospaikkatutkijasta, joka vapaa-ajallaan tappaa lain kouralta pakoon päässeitä murhaajia. Kiehtovaa.

Eilen kaupassa ostoksia maksaessa myyjä kysyi "kummalle puolelle", pankki vai luotto? Nolasi raukka itsensä, kun totesin ettei siinä ole kuin yksi puoli...

Your Inner Child Is Angry

You're not an angry person. But when you don't get your way, watch out. Like a very manipulative kid, you will get what you want. Even if it takes a little kicking and screaming.

How Is Your Inner Child?

The joke's on you, I'm still alive.

Ihmeitten ihme ja toden totta, jaksoin jopa käydä suihkussa. Eilen en ja huomisestakaan ei tiedä.

On tullut käveltyä ihan liikaa viime päivinä. Pelkästään eilen pelkkiin matkoihin meni 11km, puhumattakaan kaikesta muusta. Tällä tahdilla olisin jo Siilinjärvellä asti ja ylikin.

Aamusta asti olen kärsinyt kivasta hengenahdistuksesta. Yritäpä siinä sitten nukkua. Jos jo nyt on näin vaikeaa, miten ihmeessä tulen selviämään myöhemmin? Ratkaisu on tietysti että en selviä.

Sukuni naisten tarinaa (vai narinaa?)

Tuossa päivänä muutamana tuli juteltua äitsykän kanssa joistakin sukulaisistani.

Isomummoni oli todella menevä ja hyväkuntoinen eläkeläinen kunnes halvaantui vuosi pari ennen kuolemaansa. Hän taisi olla todellinen superihminen sillä selvisi elämänsä aikana monesta sairaudesta. Haimatulehduksesta ja vatsasyövästä. Isomummoni aviomies kuoli syöpään eikä äitinikään tainnut häntä koskaan tuntea. Isomummon toisen lapsen eli mummoni synnytys oli vaikea ja päätyi keisarinleikkaukseen. Äitini ei tiennyt miksi tarkalleen leikkaus tehtiin, sillä se ei todellakaan ollut yleistä siihen aikaan. Silloin äitejä makuutettiin vuodelevossa viikkokausia leikkauksen jälkeen, ja siksi isomummoni sai veritulpan jalkaansa. Nykyään äidit käsketään heti ylös juuri veritulpan ehkäisemiseksi. Isomummoltani olen perinyt mm. huonon ääreisverenkierron ja pari muutakin vähemmän kivaa vaivaa. Olin 12-vuotias kun isomummoni kuoli 85-vuotiaana. Olin onnekas koska ehdin tuntea hänet, mutta silti toivon että hän olisi elänyt pidempään. Isomummoni sisko on vieläkin elossa. Hän on 96-vuotias ja niin hyväkuntoinen että asuu vielä yksin omassa kodissaan.

Mummoni ensimmäinen synnytys oli vaikea ja pitkä, kestoltaan yli vuorokauden. Äitini ei millään olisi halunnut syntyä ja oli vielä perätilassa. Jostain syystä leikkausta ei kuitenkaan tehty ja äitini mielestä on ihme että hänellä vielä on yhtään aivoja jäljellä.

Äitini kaikki kolme lasta syntyivät keisarinleikkauksella. Hän joutui olemaan sairaalassa kuusi viikkoa ennen syntymääni, ja synnyin silti kuukauden etuajassa.

Kokonaan uusi uutinen minulle oli se että äitini täti kuoli 18-vuotiaana diabetekseen. Siihen aikaan tuon sairauden hoidosta ei kuulemma paljoakaan tiedetty. No eipä siitä tiedetä nykyäänkään. Syö syö sokeria ja pistä pistä lisää insuliinia, niin lääkeyhtiöt tykkää.

Olihan tuo reissu. Minulle oli varattu pelkkä tarkastusaika ja silti täti kysyi otetaanko se toinen viisuri veks jo nyt? Ööö... tota... ei kiitos. Eiköhän kurjuuden maksimointi yhden kerran riitä. Huomenna menen sitten röntgeniin. Toisen viisurin juuri on ihan hermon vieressä, saan tietysti poistosta kivat komplikaatiot. Yksi reikäkin hampaista löytyi, buhuu.

Tulipa todettua sekin ettei junan tuloa oikeasti kuule ennen kuin se on kohdalla. Kuulin junan ehkä puolitoista sekuntia ennen kuin se jo pyyhälsi ohi. Hui hemmetti kun säikähdin. Taidan kyllä olla todella hidas kävelijä nykyään, kun hävisin jopa amputoidulle mummolle.

Tänään minua ei sentään luultu ala-asteikäiseksi, vaan välituntivalvoja päästi minut mukisematta sisälle rakennukseen.

Tänään olen voinut huonosti. Niskaan on koskenut koko päivän. Kaipa minä sitten nukuin viime yön päälläni tai jotain. Toisaalta istuin eilen pari tuntia tosi epämukavassa asennossa. Ehkä se sitten. Jalkaan on koskenut oudosti pari päivää, tietysti tuli heti veritulppa mieleen.

Viime öinä en ole saanut nukutuksi siitäkään syystä, että paniikkikohtaukset iskevät jo hereillä ollessa. Kauhukohtausten takia taidan pelätä nukkumista, ja kiva kierre on valmis. No, toisaalta taivaalla töllöttää mieletön täysikuu, joten ehkä laitan kaiken toistaiseksi kuuhulluuden tiliin.

Eilen oli suuri juhlapäivä Resident Evil suomeksi-foorumilla, kun 100 000 viestin rajapyykki ylittyi. Foorumi laitettiin nettiin helmikuussa 2005, joten tahti on ollut yli 50 000 viestiä vuodessa. Hauskaa olisi kyllä nähdä tilastoa poistetuista viesteistä, niistäkin muodostuu aikamoinen kasa.

Pari viikkoa sitten otin itselleni kaikki ylimääräiset joulukalenterit. Niitä on ehkä semmoinen 50 kpl. Tämän aamun lehteä lukiessa nauratti kun huomasin että yhden kalenterini arpanumerolle on osunut voitto. Ei kuitenkaan päivän päävoitto vaan Savon Sanomien tuotepalkinto. En edes tiedä haluanko semmoisen. Turhaa krääsää en kaipaa.

Huomenna on sitten hammaslääkäri. Toivottavasti muistan kysyä lekurilta kaikki kysymykset. Unohdan kuitenkin jotakin tuikitärkeää.

Tahdon taas toivottaa hyvää syntymäpäivää rakkaimmalleni...

Oi, Suomi katso, sinun päiväs koittaa,

yön uhka karkoitettu on jo pois,

ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa,

kuin itse taivahan kansi sois,

yön vallat aamun kirkkaus jo voittaa,

sun päiväs koittaa, oi synnyinmaa.

Oi, nouse , Suomi, nosta korkealle

pääs seppelöimä suurten muistojen,

oi nouse, Suomi, näytit maailmalle

sä että karkoitit orjuuden

ja ettet taipunut sa sorron alle,

on aamus alkanut, synnyinmaa.

Viimeistä viedään Prison Breakissa. Tavallaan. Viime viikolla Suomessa nähty jakso oli käsittääkseni ensimmäisen kauden 12. En jaksa tarkistaa. Eli huomenna on vuorossa jakso, jonka oli tarkoitus lopettaa koko sarja. Paon oli alunperin määrä olla 13-osainen minisarja. Sen jälkeen sitä on vain venytetty ja venytetty. USA:ssa toinen kausi on kai jo jotakuinkin puolivälissään.

Viime jaksossa oli asioita jotka häiritsivät minua. Selvästi on vain haluttu äkkiä laittaa tarina pakettiin lopetusta varten. Yhtäkkiä paha pahis muuttaakin mieltään ja haluaa kertoa hyviksille kaikki tietonsa?! E-r-i-t-t-ä-i-n epäuskottavaa. Samaten Abruzzin sekunnissa tapahtunut uskoontuleminen.

Tuossa viimeiseksi tarkoitetussa jaksossa tyypit sitten yrittävät pakoa, ja varmaan alunperin siinä onnistuivat. Sarjan jatkumisen vuoksi matkaan tulee tietysti iso mutka.

What an age we live in.

Tuli tuossa pari yötä sitten mieleen joitakin wanhoja mahtavia pelejä joita haluaisin ehdottomasti vielä joskus pelata. Niitä nyt sitten yritän etsiä. En edes muista ovatko NES- vai SNES-pelejä.

Bubsy. Bucky O'Hare. Nes Open. Blades of steel. Winter Olympic Games: Lillehammer '94. Tiny Toons. Chip 'n Dale. Jurassic Park. Se peli on pakko päästä joskus läpi. Aikanaan tuli tahkottua sitä niin mahdottomasti, mutta tallennusmahdollisuuksia ei ollut tai sitten en niistä tiennyt. Bubsyä tekisi tällä hetkellä eniten mieli pelata, mutta ei onnaa.

Pelilistoja selatessa tajusin että on tullut elämän aikana pelattua aika montaa peliä. Mutta siltikin on ihan liikaa sellaisia joita ei ole vielä ehtinyt kokeilemaan.

Olikohan se sitten viime viikolla kun tuli ikävöityä vieläkin vanhempia pelejä, niitä C64- ja Amiga... Giana Sisters. Rolling Ronny. Duck Tales. Ja sitten ne pari peliä, joiden nimiä olen yrittänyt muistaa jo monta vuotta. Toinen oli alkeellinen tasohyppely. Toisessa matkustettiin junalla kaupungista toiseen. Asemalla piti aina ostaa lippu ja ehtiä sitten oikeaan junaan. Jotain örkkejä oli matkantekoa häiritsemässä.

Ja pitihän se arvata... Työputki jatkuu. Huok.

Taitaa pikkujoulusesonki olla kivaa aikaa. Lukuisat känniläiset taapertavat hoiperrellen kotia kohti. Taksit suhaavat ees taas. Tänä aamuna yksi känniläinen makoili rapussa. Alemman kerroksen lattialla oli hänen avainnippunsa, joten ei ihme ettei kotiinsa päässyt. Alkoholisti ei kerennyt menoon mukaan asuinkerroksessaan, ja seurasi minua kellariin. Ja kysyi vakiokysymyksensä. Tällä kertaa vastaukseni valheellisuus taisi olla turhan ilmeistä. Hyi minua.

Luulin nähneeni pienen yksinäisen valkoisen koiran, mutta sitten sen silmät välähtivät... ja se olikin kissa.

Nyt minulla on täydelliset pörrösukat. Taivaansiniset (maailman paras väri), joissa on enkelin kuva.